Ruokauskomukset: Lapsi alkaa kuolata epänormaalilla tavalla, jos äiti syö etanoita ‒ kulttuuri määrittää, mikä ruoka on vaarallista ja milloin

Jos kaksi sattumanvaraista tämän planeetan asukasta kohtaa, toinen saattaa mielellään syödä heinäsirkkoja mutta ei naudanlihaa, kun taas toiselle maistuu nauta muttei sirkka. Miksi näin on, jos kerran ihmisen elimistö pystyy sulattamaan kumpaakin proteiininlähdettä?

Ruokatabujen eli ruokaan liittyvien kieltojen tutkiminen on yksi antropologian keskeisimpiä kysymyksiä, kertoo sosiaaliantropologi Katja Uusihakala Helsingin yliopistosta. Antropologia on kulttuurien vertailevaa tutkimusta.

Syötävän ja ei-syötävän ruuan välisen eron tekeminen yhdistää ihmisiä kaikkialla maailmassa, sillä missään ei syödä kaikkea, mikä olisi ihmislajille syömäkelpoista ravintoa. Eronteko ei siis rakennu biologisista perusteista, vaan kulttuurisista ja historiallisista syistä. Kaksi ihmisryhmää voi elää hyvinkin samanlaisissa ympäristöissä ja ekologisissa olosuhteissa, mutta silti heidän käsityksensä siitä, mitä saa syödä, milloin sitä saa syödä ja kuka sitä saa syödä, saattavat erota toisistaan melkoisesti.

Brittiläinen antropologi Mary Douglas (1921–2007) tutki monen muun aiheen ohella ruokatabuja, eli kiellettyjä ruokia. Douglasin mukaan esimerkiksi eläinperäisen ravinnon kohdalla tabuiksi saatetaan määritellä eläimet, jotka jäävät erilaisten kategorioiden väliin.

Esimerkin kategorioiden määrittelystä tarjoaa juutalainen kosher-ruoka, jonka perusteet löytyvät Toorasta. Esimerkiksi maaeläimistä ihmisravinnoksi sallittuja ovat ne, joilla on kaksijakoiset sorkat ja jotka märehtivät ruokansa. Tämän vuoksi ihmisravinnoksi sallittuja eläimiä ovat juutalaisuudessa esimerkiksi nauta ja lammas, kun taas sika, jänis tai hevonen ovat kiellettyjä.

Osassa Etelä-Afrikkaa vältetään raskausaikana appelsiinien syömistä, jottei lapselle tulisi ihottumaa. Kuva: Jaana Kankaanpää

Ruokaa voidaan pitää kiellettynä vain osalta ihmisryhmän jäseniltä, kuten raskaana olevilta naisilta. Usein tällaisten ruokatabujen selitetään johtuvan siitä, että kielletyt ruoka-aineet vaikeuttavat synnytystä tai vaikuttavat vahingollisesti kehittyvään lapseen, ja toisinaan kielletyn ruoan ominaisuuksien ajatellaan siirtyvän lapseen.

Uusihakala antaa esimerkkejä: osassa Länsi-Afrikkaa raskaana olevien naisten ei tulisi syödä etanoita, jottei lapsi alkaisi kuolata epänormaalilla tavalla. Osassa Etelä-Afrikkaa puolestaan vältetään raskausaikana kalan ja appelsiinien syömistä, jottei lapsen ihosta tulisi "suomuinen" tai "keltainen", eli jottei lapselle tulisi ihottumaa.

Eräs kiinnostava ruokatabujen näkökulma liittyy siihen, miten sama ruoka voi olla ympäristöstään riippuen sallittua tai kiellettyä. Uusihakala kertoo, että esimerkiksi Meksikossa saatetaan samoja heinäsirkkoja pitää joko syömäkelpoisina tai -kelvottomina sen mukaan, missä sirkat elävät. Maissiviljelyksillä elävät sirkat ovat sopivaa syötävää, kun taas luonnonympäristössä elävät sirkat jäävät pyydystämättä ihmisravinnoksi.

Raaka-aine siis muuttuu ruuaksi ihmisen kulttuuriin liittyvien toimien ansiosta. Sen sijaan onkin hankalampaa määritellä tarkkaa hetkeä sille, milloin ruoka muuttuu jätteeksi.

Joskus kyse on enemmän laista ja säädöksistä kuin yksittäisen ihmisen päätöksestä. Kuvitellaan esimerkiksi tällainen tilanne: kaupassa on samoja appelsiineja myynnissä sekä irtonaisina että kilon pusseissa. Jos yksi appelsiini homehtuu isossa laarissa, pelkästään kyseinen hedelmä lentää roskiin. Jos yksi appelsiini taas homehtuu verkkopussissa ennen myyntihetkeä, kaupan pitää ottaa koko pussi pois myynnistä.

Joskus ero ruuan ja jätteen välillä on hiuksenhieno. Tällaisia erontekoja teemme joka päivä jokaisen nahistuneen salaatin ja eräpäiväisen jugurttipurkin kohdalla. Jos esimerkki salaatti saa jätetuomion, emme enää pidäkään sen oikeana paikkana jääkaappia, vaan biojäteastiaa.

Roskaa vai ruokaa? Nämä kuivatut limen puolikkaat ovat oluen raaka-aineita. Kuva: Markku Vuorikari

Ruoka voi siis muuttua jätteeksi ihmisen päätöksellä silmänräpäyksessä. ja tähän liittyykin Mary Douglasin yleisesti siteerattu määritelmä siitä, mitä on lika. Likaa on sellainen asia tai materia, joka on itselleen kuulumattomassa paikassa.

Väärässä paikassa oleva asia siis ilmentää vaaraa ja sosiaalisten rajojen rikkomista. Tämän vuoksi emme kavahda homeista leipää, kun se putoaa kompostiin, vaikka sama leipä herättäisi inhon tunteita köllöttäessään homekuorrutteineen pöydällä.

Uusihakalan mukaan ruuan pilaantuminen ihmisen välinpitämättömyyden tai osaamattomuuden vuoksi on kaikkialla maailmassa moraalisesti tuomittavaa.

”Ruualla on itseisarvo, ja yksi kasvatuksen kulmakivistä onkin se, ettei syötävää ruokaa saa heittää menemään.”

Kun ruoka on siis tuomittu jätteeksi, sen syömistä ei enää pidetä yleisesti hyväksyttynä. Kuva jätteitä tonkimasta ihmisestä yhdistyykin yleisesti ajatukseen epätoivoisesta teosta, jonka ihminen tekee äärimmäisessä hädässä henkensä pitimiksi.

Uusihakala pitääkin kiinnostavaa, miten ruuan vapaaehtoinen dyykkaus haastaa ajatuksen roskisten tonkimisen häpeällisyydestä. Dyykkaus nähdäänkin anarkistisena ja kestävän kehityksen mukaisena tekona, jossa ajatus ruuan syömäkelpoisuudesta palautuu ihmisen aistihavaintoihin.

Ruuan syömäkelpoisuudesta voidaan neuvotella myös vähemmän anarkistisin keinoin, Uusihakala huomauttaa. Erään muutoksen pystyy havaitsemaan lounasravintoloissa.

”Entistä useampi näkyy syövän perunansa kuorineen.”