Äiti-wolt kuskaa rasiakaupalla rakkautta ja sitäkin, mitä kukaan ei tilannut

Aina ei saa, mitä tilaa. Ja joskus saa, vaikkei ole mitään tilannutkaan.

Lasten lähtö pesästä jätti minuun suuren kattilan syndrooman: keitin edelleen isolla kauhalla. Jatkoin, vaikkei muita syöjiä enää ollut ja aloin kuskata pöperöitä sinne tänne lennähtäneelle pesueelleni, usein pyytämättä ja yllättäen. Minusta tuli äiti-Wolt, kilometrejä laskematta.

Aluksi ilmoitin pikku piipahduksistani, että ”tulen käymään”. Riittävän hyvätapaisena ja iäkkäänä ihmisenä en kuitenkaan osannut mennä tyhjin käsin, joten pakkasin rasioihin milloin mitäkin: joskus valmistuslämmintä soppaa, sooseja, kiusausta, wokkia ja tietenkin keitettyjä perunoita, koska nuorisohan ei niitä keittele. Eikä osta kalaa eikä riittävästi kasviksia.

Ja vaikka nuoriso kannattaa hävikin vähentämistä, se ei tee iltaisin lähikauppaan punaisten lappujen eli ilta-ale-tuotteiden metsästys- ja löytöretkiä. Vein siis joskus leipää, lihaa, kalaa ja muita löytöjä.

Hyvin meni, vähän aikaa. Pakastekana kelpasi, samoin lohifileet. Syöntivalmiit pastat, padat ja potut maistuivat. Sitten alkoi kuulua, että ei tartte tuoda, vanhaa on vielä, jääkaappi on täynnä, pakkaseen ei mahdu.

Kysyi varoen, että tuonko, kun lähdin liikkeelle. Lopulta ymmärsin lopettaa, kun nuoriso nosti jo ovea avatessaan torjuvan kätensä ilmestyessäni kylmäkasseineni eteiseen. Rajansa se on äidin huolenpidollakin. Ja näyttää kokkausoppi menneen perille, sillä yhä useammin minulta kysytään käydessäni, onko nälkä. Pääsen valmiiseen pöytään.

Onneksi on vanhuspolvi, jolle kokkaukseni vielä kelpaavat, vaikka jääkaappi on sielläkin huolestuttavan usein ”täynnä”. Se ei tosin johdu minusta, vaan varautumisesta.