Eurooppa kokoaa puolustusta vahvistavien ja Ukrainaa tukevien rintamaa, mutta mitä oikeastaan halutaan ja miksi?

Enää ei voi väittää, etteikö Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kähminnän herättämä Eurooppa yrittäisi ryhdistäytyä turvallisuuspolitiikassa.

Pitkään kateissa olleelle johtajuudelle löytyy nyt ottajia. Puolustukseen jyvitetään huikeita summia. Ukrainaa ei olla jättämässä yksin Trumpin ja Putinin myllytettäväksi. Ja näyttää jopa siltä, että EU ei juutu nyhertämään 27 jäsenmaan pienintä yhteistä nimittäjää, vaan suuret kokoavat halukkaiden rintamaa vahvistamaan unionin strategista autonomiaa.

Pintapuolisesti kaikki kuulostaa lupaavalta. Vähänkään syvällisempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että kaikkeen liittyy liian paljon avoimia kysymyksiä, joita väistellään.

Johtajuuden suvereenein ottaja on Ranskan presidentti Emmanuel Macron. ”Breturniä” eli brittien minipaluuta EU-joukkueeseen toteuttava pääministeri Keir Starmer on hyvä aisapari Macronille ja tärkeä liittolainen koko EU:lle. Sitä vahvempi tämä kaksikko on, mitä varauksettomammin se saa tukea Saksan tulevalta uudelta liittokanslerilta Friedrich Merziltä ja Puolan pääministeriltä Donald Tuskilta.

Silti pitää muistaa, että Macron on itse rikki repimänsä Ranskan sisäpolitiikan rampa ankka. Samanmielistä seuraajaa ei ole näköpiirissä. Miten paljon Eurooppa voi laskea Macronin suurten lupausten varaan?

Entä sitten satumaiset sadat miljardit puolustukseen? Vaikka EU-komissio on esittänyt 800 miljardin jättipottia, pallo on ennen muuta jäsenmailla.

Saksa teki jo historiaa, kun Merz runnoi läpi perustuslaillisesta velkajarrusta irrottautumisen niin, että puolustukseen voi panostaa lähes rajattomasti. Samaa ei voi sanoa muista suurista jäsenmaista. Tanska yksin on Venäjän hyökkäyssodan aikana käyttänyt enemmän rahaa Ukrainan tukemiseen kuin Espanja, Italia ja Ranska yhteensä.

Miten tästä kootaan toimintakykyinen halukkaiden rintama? Mitä EU:n velka- ja vajesääntöjen väljentäminen hyödyttää, jos Italia ei saa markkinoilta rahaa järkevään hintaan eikä yhteisvelkaa oteta?

Ja missä viipyy kaikkien siunaama suunnitelma tarvittavista asejärjestelmistä ja niiden sijoittamisesta? Läheskään kaikki, Suomi muiden mukana, eivät kannata Ranskan sinänsä pragmaattista linjaa, jonka asejärjestelmien USA-riippuvuudesta pitää irrottautua.

Kaikki kohtalokkaimmat avoimet kysymykset liittyvät tavalla tai toisella Ukrainan tulevaisuuteen.

Mitä Eurooppa tekee, jos Trump neuvottelee Ukrainaan vielä pelättyäkin huonomman rauhan? Jatkavatko EU-maat Ukrainan tukemista ja Venäjän eristämistä pakotteilla, jos tai kun Trump luopuu molemmista?

Ukrainaa kannattaa ja pitää tukea sotilaallisesti, mutta mitä tehdään, jos Trumpin rauhandiilissä lukee, että Ukrainan sotilaallinen tukeminen on lopetettava? Lähetetäänkö Macronin haalimia rauhanturvajoukkoja Venäjän ja Ukrainan väliselle rajavyöhykkeelle silti? Onko joukkojen kokoaminen ylipäätään tässä vaiheessa tarkoituksenmukaista?

Trump voi myös kyllästyä junnaaviin rauhanneuvotteluihin, heittää pyyhkeen kehään ja jättää sekä ukrainalaiset että eurooppalaiset oman onnensa nojaan. Onko tältä varalta olemassa toimiva ja uskottava suunnitelma?

Kysymykset eivät loput tähän, mutta ilman niitäkin jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että Euroopan haasteet ovat edelleen mittavia kaikesta ryhdistäytymisestä huolimatta.