Puolan ohjusvälikohtaus osoitti, että Nato-Suomella on vielä opittavaa eivätkä kaikki hyvät opit ole uusia

Venäjän sikamainen hyökkäys Ukrainaan jatkuu ja muuttuu koko ajan sikamaisemmaksi.

Massiivisilla ohjusiskuilla on taas viime päivinä moukaroitu Ukrainan energiainfrastrukutuuria. Miljoonat ihmiset ovat ilman sähköä, lämpöä tai vettä ja talvi kylmenee.

Tätä Venäjän aloittaman ja aiheuttaman sodan todellisuutta ei pidä unohtaa. Uhriluku kasvaa koko ajan. Henkiset haavat syvenevät. Osa niistä ei arpeudu koskaan.

Toisaalla Ukraina iskee urheasti takaisin ja pakottaa presidentti Vladimir Putinin johtaman kompuroivan suurvallan vetäytymään. Toivo siitä, ettei Moskova pysty sanelemaan sodan mahdollisen loppuratkaisun ehtoja, kasvaa.

Kaikki edellä luelteltu kuitenkin myös lisää sodan laajenemisen riskiä. Se muuttui pelottavan konkreettiseksi, kun ohjus iskeytyi taistelujen melskeessä Nato-maa Puolan puolelle surmaten kaksi ihmistä.

Nopea ensimmäinen johtopäätös niin Puolassa kuin kansainvälisissä tiedotusvälineissä oli, että Venäjä on täräyttänyt ohjuksella Ukrainan ja Puolan välisen rajan väärälle puolelle joko vahingossa tai tarkoituksella.

Melko nopeasti vahvistui kuitenkin käsitys, että kyse oli Ukrainan ilmatorjuntaohjuksesta, jolla ilmeisesti ehkä torjuttiin Venäjän hyökkäystä.

Jotain tällaista oli jo pitkään osattu odottaa ja pelätä. Sotia on syttynyt ja ne ovat eskaloituneet kautta maailman sivun liian pitkälle viedyistä provokaatioista ja myös puhtaista vahingoista.

Tuore ohjusvälikohtaus olisi voinut olla molempia.

Puola reagoi tapaukseen toisaalta päättäväisesti, mutta toisaalta myös häkellyttävän maltillisesti. Vaikka armeijan valmiustilaa nostettiin, Varsovan kansallismieliselle hallitukselle tyypillistä Venäjä-uhoa ei kuultu.

Myös johtavat Nato-maat, Yhdysvallat etunenässä, pitivät pään kylmänä. Presidentti Joe Biden oli ensimmäisten joukossa korostamassa, ettei kyse ole välttämättä eikä edes todennäköisesti Venäjän iskusta Nato-maahan.

Putinin joukkoja vastaan taistelevalla ja ohjusiskuja torjuvalla Ukrainalla oli ymmärrettävästi heti oma suoraviivainen näkemyksensä Venäjän vastuusta ja siihen reagoimisesta.

USA ja Nato eivät kuitenkaan antaneet presidentti Volodymyr Zelenskyin ja ulkoministeri Dmytr Kuleban katkeran tilityksen sotkea varovaisiksi aseteltuja askelmerkkejä.

Puolan ja Unkarin naapurimaissa poliitikot sitä vastoin kävivät ylikierroksilla.

Slovakian puolustusministeri Jaroslav Naďin mielestä Venäjä meni häikäilemättömyydessään liian pitkälle. Tsekin ja Liettuan hallitusten edustajat puhuivat eskalaatiosta ikään kuin se olisi jo todistetusti tapahtanut.

Kaikki tämäkin on periaatteessa ymmärrettävää, mutta ei välttämättä viisasta ja kaukonäköistä.

Virallinen Suomi piti presidentti Sauli Niinistön johdolla pään kylmänä. Muuten julkisessa keskustelussa tuli ylilyöntejä.

Sosiaalisen median länkätyksesta ei pidä tehdä elämään suurempaa. Varsinkin poliitikkojen, mutta myös merkittävien mielipidevaikuttajien, kannattaisi kuitenkin sielläkin pitää kieli keskellä suuta. Varsinkin silloin, kun Euroopassa käydään sotaa ja hyökkääjä on meidän rajanaapurimme.

Tässä riittää Nato-Suomelle vielä opittavaa.

Vaikka viralliset leimat vielä puuttuvat, käytännössä Suomi on jo jäsenenä sotilasliitossa, jota Venäjä pitää vihollisena ja johon myös Kiina suhtautuu mieluummin enemmän kuin vähemmän vihamielisesti.

Tätä jokaisen, jota kuunnellaan ja joka mieluusti tulee mahdollisimman jaajalti kuulluksi, kannattaa hetki miettiä. Se, että miettii, ei ole ”jälkisuomettunutta” keskustelun tukahduttamista, vaan terveen järjen käyttämistä.

Ylikierroksilla käyvä ja vajaaseen tietoon perustuva julkinen keskustelu, jonka kierroslukua vielä nostetaan kybervaikuttamisella, saa helposti aikaan juuri sellaisen kaaoksen, jota alakynteen joutunut Kreml hakemalla hakee.

Kylmä harkinta kannattaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa aina ja erityisesti silloin, kun arvaamaton lähinaapuri riehuu. Se, että suomettuneessa Suomessa tehtiin niin, ei välttämättä ole kestävä perustelu jättää nyt tekemättä.

Nato-jäsenyys lisäsi meidän turvallisuuttamme, mutta ei tehnyt meidän geopoliittiista asemaamme yksinkertaisemmaksi.