Harva taitaa edes enää muistaa, mitä Washingtonissa tapahtui 18. elokuuta.
Silloin näytti hetken siltä, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on konkreettisesti pysäyttämässä Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa yhdessä Euroopan keskeisten johtajien kanssa.
Kaikki tapahtui salamavauhtia. Tulosta piti syntyä muutamassa historiallisessa silmänräpäyksessä.
Lähes kolme viikkoa on vierähtänyt eikä rauha Ukrainassa ole piiruakaan lähempänä. Washingtonin salamadiplomatia, erityisesti Euroopan johtajien rooli siinä, näyttää nyt ennen muuta nololta.
Lähinnä on syytä kysyä, miksi koko Euroopan ykkösketju Suomen tasavallan presidentti Alexander Stubbilla vahvistettuna päätti vastata Valkoisen talon kutsuun. Oliko todella syytä olettaa, että asiat etenevät Ukrainan ja Euroopan kannalta siedettävään suuntaan?
Oliko todella syytä olettaa, että asiat etenevät Ukrainan ja Euroopan kannalta siedettävään suuntaan?
Saksan liittokansleri Friedrich Merz oli yksi niistä, joka epäili loppuun asti. MT:lle on useista kansainvälisistä lähteistä vahvistettu, että saksalaisten mielestä edellytyksiä etenemiselle ei ollut.
Käänne tapahtui kuitenkin loppumetreillä. Samat lähteet väittävät, että Merz taipui, koska sai ”ratkaisevaa” uutta tietoa Venäjän taloudesta.
Ilmeisesti Berliinin liittokanslerinvirastossa lähdettiin siitä, että hetki, jolloin Venäjän kompuroiva siviilitalous hidastaa presidentti Vladimir Putinin sotakonetta ratkaisevasti, on oletettua lähempänä. Jos Trump suostuisi tiukkoihin Venäjän vastaisiin pakotteisiin, Putin saattaisi olla valmis neuvotteluihin myös muilla kuin puhtaasti omilla ehdoillaan.
Asiantuntijoiden näkemykset Venäjän talouden tilasta vaihtelevat. Kohtuullisen yksimielisiä ollaan kuitenkin siitä, että hetkeä, jolloin sotatalous alkaa yskiä, on mahdotonta ennakoida.
Kävi kuten kävi. Trumpin ja hänen eurooppalaisten mielistelijöidensä hehkuttama operaatio suli noloksi. Mitään ”momentumia”, josta ilmeisesti ainakin spekuloitiin, ei ollut.
Sitä hetkeä, jolloin Venäjän sotatalous alkaa yskiä, on mahdotonta ennakoida.
Euroopan johtajat jatkavat siitä huolimatta elokuun puolivälissä käynnistettyä operaatiota.
Viime torstaina Ranskan presidentti Emmanuel Macron todisteli pontevasti, että ”halukkaiden koalitio” on Pariisissa sopinut Ukrainalle annettavista turvatakuista, jotka astuvat voimaan heti, kun rauha saadaan aikaan.
Pintaa ei kuitenkaan tarvinnut edes raaputtaa, kun kävi ilmi, että tälläkään kertaa oikeastaan mitään ei ole pitävästi sovittu.
Se, miten Ukrainaan kohdistuvaa uhkaa jatkossa lopulta konkreettisesti torjutaan, selviää vasta, kun rauhansopimus on allekirjoitettu. Ja se päivä on vielä kovin kaukana.
Syystä tai toisesta Euroopan johtajat kuitenkin päättivät kokoustaa Pariisissa ja todistella kokouksen jälkeen, että eteenpäin mennään.
Oliko kyse siitä, että sotaväsymyksen ryydyttämiin ukrainalaisiin haluttiin valaa uskoa? Vai yrittikö Macron osoittaa omilleen olevansa ylivertainen johtaja juuri, kun Ranska on ajautumassa jälleen uuteen hallituskriisiin?
Välttämättä ei kumpaakaan.
Ehkä Eurooppa nyt todella ottaa aloitetta omiin käsiinsä ja lähtee, ettei Putininkaan sotakone kestä mahdottomia.
Ehkä Eurooppa nyt todella ottaa aloitetta omiin käsiinsä ja lähtee siitä – vahvoin tai vähän hatarammin perustein – ettei Putininkaan sotakone kestä mahdottomia ja että Venäjän taloutta on pyrittävä murentamaan entistä väkevämmin kaikista suunnista ja kaikilta mahdollisilta tahoilta. Myös USA:sta ja Kiinasta.
Kokonaan toinen asia on, pystyykö Eurooppa vaikuttamaan Kiinaan, joka on kaikkein keskeisin toimija Venäjän talouden kannalta. Trumpin mielestä pitäisi pystyä.
Joka tapauksessa Venäjän taloutta olisi kyettävä rokottamaan niin tehokkaasti, että se tuntuu sotarintamalla. Ja samaan aikaa Ukrainaa pitäisi vahvistaa sotilaallisesti huomattavasti nykyistä tehokkaammin.
Ehkä juuri tähän nyt pyritään, vaikka vielä kaikki näyttää kovin nololta.
