Kaiken voi hoitaa netissä, ja tämä näkyy myös lasten ja nuorten liikkumisessa – erityisen vähän liikkuvat maaseudun 15-vuotiaat, ja tutkijalla on tähän selitys

Vielä parikymmentä vuotta sitten kodin ovi piti avata milloin mistäkin syystä. Piti lähteä töihin ja opintoihin, käydä lääkärissä, jalkautua sovittamaan uusia kenkiä, pistäytyä pankkiin ja postittaa tilauskuponki. Jos jääkaappi kumisi tyhjänä, oli syytä lähteä ruokakauppaan tai ravintolaan.

Nykyään nämä kaikki on mahdollista hoitaa tietokoneella ja älypuhelimella, ja se näkyy myös lasten ja nuorten liikkumisessa, kertoo Jyväskylän yliopiston terveyskasvatuksen apulaisprofessori Sami Kokko.

Arjesta on kadonnut paljon pientä liikuntaa siksi, ettei asioita hoideta enää paikan päällä.

”Arki tarkoittaa nykyään oloa paikallaan, erityisesti istumista”, Kokko kuvailee.

Kokon mukaan arjen aktiivisuus on vähentynyt erityisesti maaseudulla. Se ei tarkoita, että maaseudun nuorista olisi tullut erityisen liikkumattomia, vaan että liikkumattomuus läpäisee nykyään koko lasten ja nuorten ikäluokan asuinpaikasta riippumatta.

”Kaupungin ja maaseudun ero on liudentunut siinä, että maaseudullakaan ei enää tarvitse tehdä arjessa asioita itse ja omin voimin yhtä paljon kuin ennen”, Kokko tiivistää.

Digitalisaatio on siis tuonut sekä tiedon, palvelut että tavarat kaikille klikkauksen päähän ihmisen maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Verkon tarjoama ajansäästö ei ole lisännyt liikuntaan käytettyä aikaa, vaan syönyt arkiliikunnan eli liikkumisen eräänlaisen perustason.

Kaikista perusopetusikäisistä noin joka kolmas liikkuu riittävästi liikkumissuositusten perusteella.

Perusopetusikäisillä tarkoitetaan tässä 7–15-vuotiaita ja liikkumissuosituksilla sitä, että monipuolista, reipasta ja rasittavaa liikkumista sisältyy päivään vähintään 60 minuuttia. Kolmena päivänä viikossa liikkumisen tulisi olla teholtaan kestävyystyyppistä sekä lihasvoimaa ja luustoa vahvistavaa.

Päivän liikuntatavoitteen voi siis saada täyteen vaikka kävelemällä edestakaisin kouluun ja pyöräilemällä kaverin luokse. Tällaiset pienet ja huomaamattomat liikuntapyrähdykset ovat kuitenkin kadonneet yhä useamman arjesta.

”Liikunnasta on tullut muusta arjesta irrallinen suorite, jota mennään erikseen toteuttamaan”, Kokko kuvailee.

Jyväskylän yliopiston terveyskasvatuksen apulaisprofessori Sami Kokko

Mitä vanhemmista peruskouluikäisistä on kyse, sitä vähemmän he keskimäärin liikkuvat. Erityisen vähän liikkuvat 15-vuotiaat maaseudun nuoret, joista vain 19 prosenttia saavuttaa liikuntasuositusten minimimäärän. Kokolla on ilmiölle selitys.

”Sen ikäisenä noustaan mopon selkään eikä liikuta paikasta A paikkaan B enää omin voimin.”

Syynsä on myös maaseudun harvenevalla kouluverkolla. Kaupungissa saattaa olla hyvinkin tiivis kouluverkko etenkin alakouluikäisille, kun taas maaseudulla yhä useampi lapsi ja nuori on koulukuljetuksen piirissä.

Aluehallintovirastojen mukaan vuonna 2021 maaseutumaisissa kunnissa koulukuljetusoppilaita oli 42 prosenttia ja kaupunkimaisissa kunnissa 16 prosenttia.

Jos koulumatkoihin menee pari tuntia päivässä eikä koulukyydille ole joukkoliikenteen puuttuessa vaihtoehtoa, etenkin ohjattuun liikuntaan osallistuminen voi olla hankalaa, sillä sinne ei välttämättä pääse muuten kuin autokyydillä.

Kaupungissa asuvista lapsista ja nuorista seuratoimintaan osallistuu puolet, kun taas maaseudulla luku on 40 prosenttia. Syitä 10 prosenttiyksikön eroon on Kokon mukaan useita.

Ensinnäkään tyhjenevällä ja ikääntyvällä maaseudulla seura-aktiiveja ei enää riitä jokaiseen kylään ja kaikkiin lajeihin. Toiseksi harrastuksen pariin pääseminen vaatii maaseudulla todennäköisesti vanhemmilta enemmän viitsimistä, sillä harrastuspaikka on todennäköisesti kauempana kuin kaupungissa.

Maaseudulla etenkin joukkuelajien harrastamisen haasteeksi nousee herkästi myös se, saadaanko ikäluokasta kasaan joukkuetta ja tuleeko esimerkiksi kilpailumatkoista kohtuuttoman pitkiä.

Uinti on yksi esimerkki lajista, jonka tavoitteellinen harrastaminen on Suomessa käytännössä mahdotonta ilman siihen erikseen rakennettua liikuntapaikkaa eli uimahallia.

Suomessa on nykyään noin 200 julkista uimahallia. Uimaliiton projektikoordinaattori Juha Turunen huomauttaa, että uimahalliverkoston ylläpitäminen on koko maan kattava haaste.

Vanhojen hallien korjaaminen on kallista. Kunnilla on muitakin rahareikiä, kuten sisäilmaongelmaisia kouluja. Uusien uimahallien rakentaminen puolestaan tuo melkoisen miinuksen kunnan yhden vuoden tileihin.

Turusen mukaan tavallisen uimahallin rakentaminen maksaa nykyään vähintään 25 miljoonaa, jos halli sisältää 25 metrin altaan sekä lasten- ja monitoimialtaan. Jos taas halli sisältää 50 metrin altaan, summa on helposti 30 miljoonaa.

”Totta kai kunnat ovat vaikeassa tilanteessa tuollaisten euromäärien vuoksi, sillä paljon muutakin pitäisi saada rakennettua ja peruskorjattua”, Turunen kuvailee.

Uimaliittoon kuuluu 123 tavoitteellisen uintiurheilun jäsenseuraa. Liitto edustaa uinnin lisäksi kolmea muutakin uintiurheilulajia: vesipalloa, taitouintia ja uimahyppyjä.

Uimaliiton harrasteliikuntavastaava Annimari Korhonen huomauttaa, että uimaseuroilla on nykyään tärkeä rooli myös koulujen opetussuunnitelman toteuttamisessa. Uinti on nimittäin ainoa liikuntamuoto, joka erikseen mainitaan perusopetuksen opetussuunnitelmassa.

Korhonen kertoo, että osa kunnista ostaa nykyään uimaopetuksen uimaseuroilta.

Pohjoismaisen uimataidon määritelmän mukaan ihminen osaa uida, jos hän pudottuaan syvään veteen niin, että pää käy veden alla, pystyy uimaan yhtäjaksoisesti 200 metriä, josta 50 metriä selällään.

Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto ry:n teettämän kansallisen uimataitotutkimuksen mukaan uimataitoisten lasten ja nuorten määrä on jyrkässä laskussa. Vuonna 2016 kuudesluokkalaisista 75 prosenttia osasi uida uimataidon määritelmän mukaisesti, kun taas vuonna 2022 osuus oli vain 55 prosenttia ikäluokasta.

Koulujen uimaopetuksen ongelmaksi muodostuu etenkin maaseudulla herkästi se, että uimahallille pitää järjestää bussikuljetus, mikä tietenkin maksaa. Turunen korostaa ymmärtävänsä rehtoreita, joilla on muitakin rahareikiä.

”Yksittäiset uintikerrat vuodessa eivät kuitenkaan varmista koko ikäluokalle uimataitoa.”

Korhonen huomauttaa, että haja-asutusalueilla koululiikuntaan sitoudutaan tiiviimmin kuin kaupungeissa. Suurimmat koulujen uimareissujen osallistumisprosentit ovat nimittäin Pohjois- ja Itä-Suomessa alueilla, jossa uimahalleja on harvassa.

Uimisen, kuten muunkaan liikunnan, ei pitäisi Uimaliiton Turusen mukaan kuulostaa ryppyotsaiselta suorittamiselta.

”Nyky-yhteiskunnassa vallitsee välillä hieman mustavalkoinen ajattelu, jonka mukaan asioita ei kannata tehdä lainkaan, jos niitä ei tee ammattimaisesti.”

Tutkimustietoa aiheesta ei varsinaisesti ole, mutta Turunen ja Korhonen kertovat, että seuroilta ja muilta vesiliikunnan toimijoilta kantautuu jatkuvasti viestiä siitä, että lasten vedessä peuhaaminen on vähentynyt.

Lähestyvä kesäaika tarjoaa tuhansien järvien ja pitkän merenrantaviivan maassa valtavasti mahdollisuuksia vedessä puuhailuun. Turusen mukaan on jopa toissijaista, osaako vanhempi opettaa lapsensa uimaan, kunhan perheet lähtisivät pulikoimaan.

”Tärkeintä on, että lapsi pääsee veden kanssa tekemisiin. Tämän mahdollistamalla jokainen vanhempi antaa parhaimman uimaopetuksen lapsilleen.”