Palokärki on Euroopan suurin tikka

Palokärki on lähes puolen metrin pituinen, hiilenmusta jättiläistikka.

Kotiseutuylpeyttä tuntien täytyy mainita, että palokärki on Nurmijärven kunnan nimikkolintu, asunhan Aleksis Kiven romaanien mailla, impivaaralaisessa metsämaisemassa. Ison mustan tikan ovat valinneet symbolikseen myös Teuva, Ylöjärvi ja Keuruu.

Palokärjen terävä kimitys ja lennossa kuuluva ”kry-kry-kry”-ääni kaikuvat usein korviini, kun olen pihallani hakkaamassa polttopuita tai kitkemässä rikkaruohoja. Siinä äänessä on väkevä erämaan tuntu.

Toisinaan palokärki tulee pihaani. Sen erityisessä suosiossa on vanha kelomänty, johon hevosmuurahaiset ovat kaivaneet käytäviään. Kaarnat ja puunsäleet vain lentelevät, kun palokärki työskentelee puun alaosassa imaisten pitkällä kielellään suuhunsa muurahaisia.

Tikat ovat sopeutuneet puun koputtamiseen: niiden aivot hyllyvät pään sisällä olevassa kopassa, joka vaimentaa iskuja tehokkaasti.  Kuva: Juho Rahkonen

Hevosmuurahaiset elävät lahottajasienten pehmentämien havupuiden sisällä. Palokärki löytää ruokaa kannoista ja puunrunkojen sisältä tarkan kuuloaistinsa avulla.

Palokärki kovertaa koloja puihin urakalla, ja joka vuosi se tekee pesintäänsä varten uuden kolon. Näin vanhat kolot jäävät pesäpaikoiksi muille eläinlajeille.

Pesäkolon voi löytää maassa olevien lastujen perusteella. Mikään muu lintu kuin palokärki ei tuota niin kookkaita lastuja.

Palokärjellä, kuten muillakin tikoilla, on kova ja terävä nokka, jolla se pystyy hakkaamaan reiän puuhun. Monet muut linnut, joiden omat voimat eivät riitä puun läpäisemiseen, käyttävät pesimäpuuhissaan tikkojen tekemiä koloja.

Moni tikkojen puuhia seuraillut on ihmetellyt, miten niiden pää kestää moista jumputusta. Selitys löytyy anatomiasta: tikan aivot ovat aivo- ja selkäydinnesteen suojaamassa kopassa, ja sen joustava nokka, kimmoisa kallo sekä pitkät niskaluut toimivat iskunvaimentimina.

Ruokaa etsivä palokärki on hakannut kuusen täyteen koloja. Kuva: Juho Rahkonen

Siinä missä muut linnut hakevat vastakkaisen sukupuolen huomiota laulamalla, tikat tekevät senkin koputtamalla. Jo maaliskuussa kuulee usein, kuinka tikka rummuttaa terävän sarjan kelopuuhun tai katulampun metalliseen kupuun. Se on kevään riemastuttavimpia ääniä.

Yleisimmällä tikallamme käpytikalla soidinkoputus on lyhyt sarja, kun taas palokärjen äänestä ei voi erehtyä: se on pitkä, useita sekunteja kestävä kumeaääninen rumputuli, josta tulee mieleen melkein konekivääri.

Akseli Gallen-Kallelan kuuluisassa Palokärki-maalauksessa musta jättitikka on kirveenkoskemattomien salomaiden asukki. Nykyisin se viihtyy monenlaisissa metsissä, ja voipa sen havaita vaikka Helsingin puistometsiköissä.