EU-huippukokouksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen tasapainoilu oli kiusallinen näytelmä − roolia, jota ei ole, on vaikea vahvistaa

EU:n huippukokouksissa etsitään aina 27 jäsenmaan pienintä yhteistä nimittäjää. Tuoreimmassa se hiipui olemattomaksi.

Näytelmä oli erityisen kiusallinen siksi, että hiuksen puolikkaan halkominen neljään osaan liittyi Lähi-idän traagiseen kriisiin.

Kaikki halusivat, että Gazaan, jota Hamasin terrori-iskun yllättämä Israel moukaroi, saadaan viipymättä vettä, ruokaa ja lääkkeitä. Kaikki myös tiesivät, että se onnistuu vain, jos Israel ja Hamas suostuvat hetkeksi laskemaan aseensa.

Riita repesi ja railo syveni jäsenmaiden, EU-instituutioiden ja yksittäisten poliitikkojen välillä siitä, miten sotimisen pysäyttäminen sanoitetaan kokouksen päätöslauselmissa.

Osa ei halunnut rajoittaa millään tavuyhdistelmällä brutaalin terrori-iskun kohteeksi joutuneen Israelin mahdollisuutta puolustaa kansalaisiaan ja aluettaan kaikissa tilanteissa. Toiset taas korostivat, että sanamuodosta viis, kunhan avustusrekat pystyvät ajamaan turvallisesti Gazaan.

Kiista kulminoitui sanaan tulitauko.

Suomen pääministeri Petteri Orpo (oikealla) keskusteli Brysselin EU-huippukokouksen alkaessa Viron pääministeri Kaja Kallaksen (vasemmalla) sekä Kreikan pääministeri Kyriakos Mitsotakisin (keskellä) kanssa. Kuva: Juha ROININEN / EUP-IMAGES

Se olisi kelvannut Espanjalle, joka vaihtuvan puheenjohtajamaan roolissa veti Brysselin kokousta. Erityisesti Saksa katsoi, että tulitauolla käytännössä kiellettäisiin Israelia jahtaamasta Gazan terroristeja, kun tarve vaatii.

Tulitauko pyöristettiin neuvottelusorvissa humanitääriseksi tauoksi. Ja tauko nimenomaan yksikössä, kunnes sitäkin pidettiin liian sitovana. Historiallisten painolastiensa kamppailevan Saksan mielestä olisi parempi käyttää monikkoa eli puhua tauoista.

Päätöslauselmaan pilputettiin lopulta semanttinen salaatti ”humanitäärisistä käytävistä ja tauoista”, joiden turvin apu saadaan sitä tarvitseville. Näin EU näytti taas kerran yhtenäiseltä. Ja paino on taas kerran sanalla näytti.

EU-politiikan sanasommitelmia työkseen kasaavat virkamiehet, niin suomalaiset kuin muutkin, yrittivät posket punaisina ja nenän ympärykset valkoisina korostaa kokouspaikan käytävillä, että koko maailma odotti tätä eurooppalaista yhteisymmärrystä. Siksi olemattomaan yhteiseen nimittäjään päätynyt puserrus oli kuulemma tärkeä.

Näinköhän?

Jokainen Lähi-idän kriisin uutisvirtaa seuraava ymmärtää, ettei Brysselin pyörittely yksiköistä ja monikoista auta ketään eikä edistä mitään suuntaan tai toiseen. Ei Gazassa eikä muualla Lähi-idässä.

Diplomaattinen nuorallatanssi tarvittiin, jotta suuret jäsenmaat, Saksa ja Espanja etunenässä, pystyvät pitämään kotiyleisön rauhallisena ja paikkaamaan ulkopoliittista uskottavuuttaan.

Vääntö päätöslauselmasta ei vahvistanut EU:n geopoliittista roolia. Ei varsinkaan Lähi-idässä, koska siellä sitä ei käytännössä ole.

Maailman räjähdysherkimmässä ruutitynnyrissä tahdin määräävät USA, Egypti, Qatar, Iran, Kiina ja Saudi-Arabia. Ja yllätys, yllätys: jossain määrin myös Venäjä.

Samaan aikaan, kun Brysselin sanasepot hikoilivat, arvovaltainen Hamas-delegaatio vieraili Moskovassa pohtimassa Gazan panttivankidraaman ratkaisua.

EU:n nyhertäminen ei olisi ollut ollenkaan niin kiusallista, jos samassa pöydässä olisi nuijittu suvereenisti lisää miljardeja Venäjää vastaan taistelevalle Ukrainalle.

Mutta toisin kävi.

Jäsenmaiden ikiaikainen kärhämöinti yhteisten rahojen käytöstä meni Ukrainan etujen edelle, vaikka kaikille oli selvää, ettei ukrainalaisilla ole aikaa odottaa.

Kun tätä kirjoitettiin Brysselin lentokentällä myöhään perjantai-iltana, kännykän ruudulle pullahti ilmoitus: Israel laajentaa hyökkäystään.

Se siitä EU-huippukokouksen loppujulkilausumasta ja sen muotoiluista.