

Suomalaisratsastajat pitivät lauantaina yhteisen koulutusklinikan Helsingin Ruskeasuolla Kouluratsastuksen Kannatusyhdistyksen kutsumana. Tänä syksynä ikäluokkaratsastajien maajoukkuevalmentajaksi valittu Terhi Stegars muisteli nauraen uransa alkua, kun hänen vanhempansa ostivat hänelle suomenhevosruunan nimeltä Härmän Veto (Härmän-Heppu – Arpuusi).
Tyttö oli ehkä 13-vuotias ja käynyt kaksi vuotta ratsastuskoulussa tunneilla, kun hän sai ruunan, joka oli yrittänyt kaksi kertaa koelähtöä ja jota ei ollut koulutettu ratsastukseen millään tavoin.
Mutta sitten koulutettiin. Alussa ruuna piti taluttaa tai peruuttaa pois pihasta, ja laukkaan sen sai kaarteesta ja kotiin päin.
”Opin itse keksimään kikkoja, kuinka kouluttaa sitä”, Stegars kertoi tietäen hyvin, että eihän yhdistelmä kovin viisas ollut. Lopputulos oli silti mainio. Hevosesta tuli kilpailuissakin menestyvä kouluhevonen, ja ratsastaja eteni myöhemmin maajoukkueen vakionimeksi.
Stegars aloitti 1990-luvun alkupuolella ratsastuksenopettajakoulun Ypäjällä, mutta lähti harjoitteluun Saksaan jääden sille tielle. Pitkään hän asui Luxemburgissa, ja nyt elämä on Itävallassa.
Stegars toteaa, että hänen ratsastuksessaan on englantilainen vivahde, sillä Kyra Kyrklundin puoliso Richard White valmensi häntä pitkään. Lisäksi viime vuosina hänen toimintaansa on tullut paljon vaikutteita englantilais-australialaiselta hevoskouluttajalta Tristan Tuckerilta, joka piti Kouluratsastuksen Kannatusyhdistyksen klinikan kaksi vuotta sitten.
Stegars toteaa, että ennen Tuckerin oppeja hän oli enemmän vain ratsastaja, eikä ymmärtänyt kaikkia hevosiin ja niiden koulutukseen liittyviä osa-alueita. Nyt niistä on tullut tärkeä osa hänen kaikkea tekemistään.
Härmän Veto oli täysijärkinen suomenhevonen, jonka reaktioiden kanssa teinityttö pärjäsi. Myöhemmin kilpaurheilijana Stegars on kohdannut hyvin erilaisia haastavia hevosia. Kouluhevosiin on jalostettu herkkyyttä, nopeutta ja isoja liikkeitä, ja ne tuovat myös vaikeuksia hevosen kanssa työskentelemiseen.
Stegars kertoo oppineensa pois ajatuksesta, että hevosen täytyy tehdä jotain. Eihän sen täydy luonnossa kuin syödä, juoda ja käydä kakalla, hän korosti.
”Meidän tehtävämme on auttaa hevosta tulemaan paremmin toimeen meidän ihmisten luomassa ympäristössä”, Stegars painotti.
Hän löysi Tuckerin ja tämän ajatusten pariin kahdesta syystä. Toinen syy oli lastausongelmainen hevonen ja toinen oli hänelle hevosten kanssa tapahtuneiden onnettomuuksien myötä tullut pelko. Ja pelko taas on ammattiratsastajan pahin vihollinen, koska se estää reagoimasta tilanteisiin nopeasti.

Tuckerin ja toisen hevoskouluttajan, australialaisen Will Rogersin avulla Stegars paneutui hevosten tapaan ajatella ja kokea maailmaa. Hän opetteli erilaisia koulutustekniikoita, joilla hevosen saa rentoutumaan.
Nykyään hän haluaa aina kilpailuissa tutustuttaa hevosen paikkaan aivan rauhassa ensin maasta käsin ja vasta sitten ratsain.
Hän neuvoi, että hevosta ei pidä eikä kannata työntää tai pakottaa, vaan sille on annettava oma aikansa tutustua asioihin. Kun seisoo hevosen kanssa välillä puoli tuntia tai pidempäänkin katsomassa jotain uutta, pelottavaa asiaa maneesissa, sen ajan saa myöhemmin nopeammassa etenemisessä takaisin.
Iso asia rentouden löytämisessä ratsastuksessa on pitää hevoseen miellyttävä kontakti ja pystyä ohjaamaan sen päätä alas. Jännittyneellä hevosella ei kannata kävellä aivan löysin ohjin, vaan mieluummin säilyttää yhteys siihen ja ohjata sen päätä alas. Hevonen yhdistää rennon ylälinjan ja alhaalla olevan pään ruohostamiseen, ja sitä se ei tee ollessaan peloissaan.
Rentoutta voi hakea myös taivuttamalla hevosen runkoa pehmeästi, sillä rento keho ja rento mieli kulkevat käsi kädessä.
Kun hevonen pelkää, ratsastajan ei pidä olla sen pomo, vaan paras kaveri, Stegars neuvoi.
”Ole sen lähellä, pidä sitä kädestä kiinni, niin kuin mun kaveri piti, kun mä tulin tänne esiintymään ja minua jännitti”, hän sanoi.