Pararatsastuksessa tuomari unohtaa empatian: ”Tämä on kovaa sporttia”

Marjukka Manninen on toiminut pararatsastustuomarina jo kymmenisen vuotta. Hän kertoo ottavansa tehtävän vastaan ilolla ja kunnioituksella. Iin kunnanjohtajana työskentelevä Manninen on kiireinen nainen, mutta pararatsastukseen riittää aina aikaa.

”Rakkaudesta lajiin”, hän sanoo.

Hän toteaa, että pararatsastuksessa hevosten ja ratsastuksen hienous korostuu.

”Tässä ratsastajat, urheilijat, ihmiset, jotka eivät kykene esimerkiksi liikkumaan omin jaloin, voivat kuitenkin osallistua täysmittaisesti urheiluun, ja tässä näkee, kuinka hienosti hevoset kompensoivat ratsastajien heikkouksia ja puutteita”, hän kuvaa.

Manninen kertoo, että pararatsastuksen arvostelu on pitkälti samaa kuin kouluratsastuksessa muutenkin: haetaan esimerkiksi tahtia, tasapainoa ja liikkumisen keveyttä. Ratsastajat voivat kuitenkin olla hyvin erilaisia ja heidän mahdollisuutensa istua ja käyttää apuja vaihtelevat.

Erilliset luokittelijat ovat jakaneet urheilijat rajoitteidensa perusteella viiteen eri ryhmään, eivätkä tuomarit lähtökohtaisesti tiedä ratsastajien vammojen laatua ja rajoittavuutta.

”Siellähän voi olla ratsastajalla saapas, mutta siellä ei olekaan jalkaa tai jalassa ei ole tuntoa tai voimaa”, Manninen kertoo esimerkiksi.

1-ryhmän palkintojen jako Pariisissa. Kulta meni Italian Sara Morgantille hevosella Mariebelle, hopea Latvian Rihards Snikukselle King of the Dancella ja pronssi Englannin Mari Durward -Akhurst hevosella Athene Lindebjerg. Kuva: FEI/Liz Gregg

Ihan helppoa arvosteleminen ei ole. Manninen mainitsee, että aloittelevia tuomareita neuvotaan katsomaan radalla vain hevosta. Se on yksinkertaistus, mutta sillä pääsee alkuun. Lajissa toki arvostellaan myös se, miten ratsastaja vaikuttaa hevoseen, mutta ei esimerkiksi istuntaa sinänsä.

Manninen toteaa, että paratuomarin uran alussa suurin haaste oli muistaa koko ajan, että kyseessä on kilpaurheilu.

”Tässä ei saa mennä jakamaan säälipisteitä, että eihän hän pysty tekemään tuota paremmin. Tämä ei ole terapiaratsastusta. Tuomarin on pystyttävä pysymään skaalassa ja arvioitava tosissaan”, hän hymähtää. ”Tämä on kovaa sporttia.”

Parahevosilta vaaditaan laatua. IV-ryhmän ratsukko Kate Shoemaker ja Vianne Pariisissa. Kuva: FEI/Liz Gregg

Pararatsuilta vaaditaan paljon, sillä pärjätäkseen niiden pitää liikkua hienosti. Lisäksi niiden pitää olla luonteeltaan erityisen luotettavia ja toimivia, koska usein ratsastajien tasapaino ei kestä säikkymisiä tai ylimääräisiä kuvioita. Ratsastajat ovat usein vinoja, ja heillä saattaa olla liikkeitä, jotka eivät ole tahdonalaisia, eikä hevonen saisi juuri reagoida niihin. Toisaalta hevosten tulee olla todella herkkiä, koska usein ratsastajilla voi olla heikosti voimaa.

Manninen myöntää, että hyvät pararatsut ovat kalliita, niin kuin muutkin kilparatsut. Eniten tarvitaan perusliikkumisen korkeaa laatua, mutta koulutustason ei tarvitse olla niin korkea. Arvostelussa keskitytään kouluratsastuksen perusasioihin ja liikkeiden oikeaoppiseen suorittamiseen. Missään paraluokassa ei esitetä esimerkiksi laukanvaihtoja askelessa pakollisena liikkeenä.

Erityisen tärkeää on ratsastajan ja hevosen yhteensopivuus.

”Tässä on vielä tärkeämpää kuin muussa ratsastuksessa, että hevonen sopii juuri omalle ratsastajalleen”, Manninen painottaa.

Myös muun tiimin merkitys on oleellinen, kun ratsastaja voi tarvita apua ja tukea monessakin asiassa, ja puutteelliset voimat ja jaksaminen pitäisi saada säästettyä varsinaiseen urheilusuoritukseen.

Pariisin paralympialaisissa Suomen joukkueen urheilijoiden takaa löytyivät fysioterapeuttien ja lääkärien palvelut, omat avustajat, hevosten hoitajat, joukkueenjohto ja valmentaja.

Ratsastajainliiton puheenjohtaja Marjukka Manninen kertoo valinnan EM-tuomariksi olevan ilon aihe hänelle itselleen, mutta hän toivoo sen hyödyttävän myös suomalaista pararatsastusta, kun hän voi tuoda tietoa siitä, mitä kansainväliset tuomarit haluavat nähdä pararatsukoilta. Kuva: Carolina Husu

Manninen myöntää, että kyllä paratuomarina toimiminen saa ajattelemaan, että terveet valittavat aika helposti ja aika pienestä. Omassa ratsastuksessaankin hänelle tulee mieleen, että oppimista olisi. Miksi ratsastaja, jolta puuttuu toinen jalka tai käsi, saa tehtyä paremman sulkutaivutuksen kuin moni sellainen, jolla on kaikki raajat ja normaali kehonhallinta?

"Onko meillä muilla laiskuutta treenata tai onko kyseessä se, että treenissä ei ratkaista ongelmia kunnolla? Pararatsastajat löytävät haasteidensa johdosta usein hyvinkin hienovaraisen ja herkän tavan kommunikoida hevosensa kanssa, mikä tuottaa tulosta”, hän pohtii.

Vaikka tuomari ei arvostelussa ota sitä huomioon, pararatsastuksessa jokaisella osanottajalla on takanaan mutkainen tie ja monta haastetta jo ennen kuin on päästy kilpailuun. Manninen kertoo, että se näkyy hyvänä henkenä kilpailuissa.

”Tämä on sitkeiden sissien laji”, hän kuvaa.