38 vuotta ratsastusleirejä, reseptinä risteytyshevoset ja motivoituneet opettajat

Einolan tallin yrittäjällä Minna Mättölällä on ihan hyvin aikaa jutella. Leirikesä on takana, mutta mieli on tyytyväinen, eikä hän paljusiideriäkään tapaa ottaa. Mättölä uskaltaa jo ajatella hiukkasen seuraavaakin kesää. Silloin jatketaan.

”Jos näiden leirien pidon lopettaisi, voisi tulla tyhjän pesän syndrooma”, hän sanoo.

Kesä on mennyt hyvin, ja joka leirillä oli 14–17 leiriläistä. Asiakkaat ovat olleet tyytyväisiä, ja hevoset ovat pysyneet terveinä ja motivoituneina. Suurin osa ratsuista on omia ratsastuskoulun opetushevosia, ja niiden lisäksi Einolassa on muutamina viime kesinä ollut hevosia vuokralla.

Mättölä kertoo, että ei oikein edes tiedä, missä leirejä pitäisi nykyään mainostaa, sillä samat ihmiset tulevat leireille vuodesta toiseen. Tänä vuonna yhdellä asiakkaalla oli jo 21. leiri Einolassa.

”Kyllä tässä jotain taikaa on”, Mättölä myhäilee.

Mättölä kertoo, että kulunut kesä oli hänelle jo 38. leirikesä. Hän osti oman tilan Imatralta 22-vuotiaana vuonna 1989. Leiri alkoivat samana vuonna, ja niitä on aina ollut koko kesä. Tänä vuonna yhdeksän, aiemmin aina kymmenen.

Ensi vuonna leiriviikkoja on vain seitsemän, mikä tarkoittaa, että Mättölällä on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kesällä kaksi viikkoa kesälomaa. Toinen on juhannusviikolla, toinen Kotkan Meripäivien aikaan, perheellä kun on mökki Kotkassa.

”Yritän olla mökillä, mutta toki voi olla, että osin teen kotona rästiin jääneitä hommia. Ei voi tietää”, hän miettii.

Ensi kesän leirit tulivat myyntiin lauantaina, ja useampi niistä on jo täynnä. Tarjolla on nyt asiakkaiden toiveiden mukaan myös kaksi lyhyempää leiriä. Kesä on niin lyhyt, että osalla aikuisista koko viisi päivää leirillä veisi siitä liian suuren osan.

Minna Mättölä viettää viikonloput mökillä Kotkassa miehensä Olli Grönroosin kanssa. Leiriläiset saapuvat tallille Imatralle aina maanantaiaamuisin. Kuva: Minna Mättölä

Einolassa leirien ohjelma on pysynyt samanlaisena vuosikymmenet: hoidetaan hevosia, ratsastetaan ja ollaan yhdessä. Hyppäämään pääsee joka päivä, ja viimeisenä päivänä on estekisat. Maastoon viedään ne, jotka haluavat ja pystyvät.

”Pääkaupunkiseudulta tulee niitä, jotka ovat käyneet vain käyntimaastoilla”, Mättölä huomauttaa.

Leireillä pääsee hyppäämään korkeimmillaan 90 senttisiä, mikä sekin alkaa olla ratsastuskouluissa paljon.

”Joskus aikanaan, kun meillä oli todella hyvät hevoset, tavalliset asiakkaat hyppäsivät 130-esteitä ja ponitkin 120. En tajua itsekään, miten hevoset kestivät sitä! Ja siihen aikaan meidän hevosilla ei edes ollut käsitettä jännevamma”, Mättölä muistelee tallin hevosia 90-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Siihen aikaan tallissa oli 40–50 hevosta, kun niitä nyt on pientä vaille 30. Monet vuodet opettajana oli tytär Miila, joka myöhemmin lähti ulkomaille ratsastamaan ja lopulta jäi Etelä-Suomeen pitämään miehensä Tomas Kivirannan kanssa Peikin Ratsastuskoulua.

Pitkään iso osa hevosista oli omia kasvatteja ja tyttären kouluttamia.

”Risteytyksiä. Minä en tarvitsisi yhtään oikeaa puoliveristä, paitsi Latviasta tai Liettuasta, ja siellä ne ovatkin risteytyksiä”, Mättölä linjaa. ”Suomalainen puoliverinen ei mielestäni useinkaan sovi tuntihevoseksi. Mun kokemuksen mukaan risteytyksien luonne, temperamentti ja rakenne kestävät paremmin vaihtuvia ratsastajia ja vasta harjoittelevien ratsastusta.”

Opettajia tallissa on useita, minkä Mättölä näkee hyvänä. Oppilaat saavat vaihtelua, eivätkä opettajatkaan ehdi leipääntyä.

Teoriatunti kuuluu myös leiriohjelmaan, mutta ihan tavallista teoriaopetusta pidetään vain lapsille. Vanhempien kanssa jutellaan ja keskustellaan. Lisäksi joka leirillä on Riitta Rautiaisen pitämä demoratsastuspäivä, nuotioilta ja paljuilta.

”Ja lapsileireillä meillä on poniagilityä. Miä väitän, että se on mun keksimä! 35 vuotta sitten, silloin kuin agility tuli vasta Suomeen koirillekin”, Mättölä yllättää

Einolan tallilla pääsee hyppäämään paljon. Mallia näyttää Minerva Jutila tallin omakasvatilla Ein Eternal Lucky. Kuva: Iia Tuovinen

Entä ovatko leiriläiset vuosien varrella muuttuneet? Eivät ole, ainakaan Einolassa, Mättölä sanoo. He tulevat innokkaina, rakastavat hevosia koko sydämestään ja nauttivat leirielämästä. Mättölä on kuullut toisenlaisestakin, jossa leireille tunnutaan tulevan lähinnä etsimään epäkohtia.

”Meillä on hyvä maine, ja se on tänä päivänä saavutus”, Mättölä hymähtää.

Hän toteaa, että ratsastuskoulutoiminnassa on tasapainoteltava alan hyväksyttävyyden kanssa. On tärkeää huolehtia, että hevosillakin on kivaa.

”Minä puhuin jo 25 vuotta sitten, että kettutytöt tulevat vielä ratsastuskouluillekin”, hän sanoo.

Jo perjantaina paljussa Mättölä ajattelee mielellään seuraavaa leirikesää. Totta kai leirit ovat sitovia ja vaativat paljon. Vaatimusten kohotessa moni on Suomessa luopunut niiden järjestämisestä.

Mättölä kertoo, että Einolassakin tavallinen ratsastuskoulutoiminta on kannattavampaa kuin leirien pitäminen. Koko vuoden tuloksessa leirit ovat kuitenkin tärkeä osa, ja kun niitä varten on kaikki valmista, ei Mättölä halua kuvitella leiritöntä kesää.

”Jos näiden leirien pidon lopettaisi, voisi tulla tyhjän pesän syndrooma”, hän naurahtaa.

Monelle ratsastusleiriviikko on koko vuoden odotetuin viikko, ja kun sen järjestämisessä onnistutaan, tulee hyvä mieli myös leirinpitäjälle.

”Miä en kehtaisi pitää leirejä huonosti”, Mättölä sanoo. ”Yhdelläkin leirillä he tulivat leirin lopussa halaamaan kyyneleet silmissä, että hyö ei halua lähteä, vaan jäädä kokonaan tänne.”