Hildur Hagelberg on kilpaillut, opettanut ja valmentanut vuosikymmenien ajan. Kuva: Susan Lappalainen
Hildur Hagelberg ajoi pikkulottana natsiupseerien reen kumoon hankeen
Vuonna 1932 syntynyt Hildur Hagelberg kiipesi ensimmäisen kerran hevosen selkään viisivuotiaana ja jalka nousee jalustimeen vielä 86 vuotta myöhemmin.Tilaajalle
Hildur Hagelbergin nykyinen hevosystävä on suomenhevosruuna Vauhdin Aatos eli Aatu. Vuosi sitten Hagelberg hyvästeli yli 20 vuotta ystävänään olleen Jesmanta-tamman. Kuva: Susan LappalainenKajaanilaisella Hildur Hagelbergillä on muistoja hevosista koko elämänsä ajalta. Kotitilalla Lieksassa hänen isällään oli työhevosia, ja sellaisen selkään tyttönen ensimmäisen kerran kiipesi vuonna 1937. Oman ensihevosensa, ison liinakkotamman Maijun, hän sai alle kouluikäisenä.
”Isä osti tamman apteekkarilta, joka ei halunnut myydä sitä rekeä vetämään. Isä sanoi, että kyllä tyttö yhden hevosen ratsastaa, ei tällä tarvitse rekeä vetää. Lauhkean Maijun mukana tuli oikein satulakin.”
Jatkosodan aikana Hagelberg pääsi pikkulotaksi alle kymmenvuotiaana, koska osasi ajaa hevosia. Armeijan hevoset asutettiin Lieksan emäntäkoululle, jossa pieni Hildur niitä hoiti ja ajoi kyytejä.
Natsi-Saksan upseereita oli sodan loppuaikoina usein Hagelbergin kuskattavana. Saksalaiset katsoivat kummissaan pitkissä housuissa kulkenutta lasta ja kyselivät, onko tuo tyttö laisinkaan. Mutta pienikokoinen Hildurpa näytti, mistä suomalaiset tytöt on tehty.
”Ärsytti, kun mölöttivät niin kovaan ääneen, enkä ymmärtänyt, mitä ne puhuivat!”
”On se ollut näky, kun olen varsin vaatimattomissa vaatteissani istunut reessä kuskin paikalla ja saksalaisupseerit koppalakkeineen sekä vällyineen kyydissä. Kerran ajoin reen tahallani tiukassa mutkassa nurin ja ukot koppalakkeineen lensivät hankeen.”
Hagerberg kertoo, että upseerit kampesivat itsensä nauraa rätkättäen lumesta ja käänsivät reen takaisin jalaksilleen. Vuosikymmentenkin jälkeen Hagelberg muistaa syyn, miksi ajoi reen kumoon.
”Ärsytti, kun mölöttivät niin kovaan ääneen, enkä ymmärtänyt, mitä ne puhuivat! Seuraavalla kerralla saksalaisia kyyditessäni sain heiltä elämäni ensimmäisen suklaalevyn.”
1950-luvulla Hagelberg muutti Lieksasta Kajaaniin töihin. Hevosharrastus oli vielä tuolloin melko harvinaista, mutta nuori nainen löysi hevosten luo markkinoilla.
”Markkinapäivinä ajoin myyntihevosia ukkojen kanssa pitkin kaupungin katuja”, Hagelberg kertoo.
50-luvun Suomi oli vielä sodan runtelema. Hildur Hagelberg muistelee, miten oli uittamassa nuorta suomenhevosta järvessä, kun ori jäi jaloistaan kiinni järven pohjassa olleen pommin tekemän kuopan reunaan.
”Hevonen rimpuili, muttei päässyt irti. Liu´uin selästä veteen auttamaan sitä. Rannalla olijat katselivat, että nyt se tyttö hukkuu. Mutta niin vaan päästiin molemmat rantaan.”
”Olin perustamiskokouksessa ainoa nainen.”
Oman, yhä rakkaan harrastusympäristönsä Hagelberg löysi – tai ehkä paremminkin loi – vuonna 1965.
”Silloin perustettiin Kajaanin ratsastusseura. Olin perustamiskokouksessa ainoa nainen.”
Hildur Hagelberg on kilpaillut, opettanut ja valmentanut vuosikymmenien ajan. Hän sai ratsastuksenopettajan oikeudet ja työskenteli vakityönsä ohessa ratsukkojen opettajana useilla talleilla. Omia hevosia hänellä on vuosikymmenten aikana ollut neljä.
Kajaanin vuosittainen Lady Meeting oli pitkään hänen ratsastusvuotensa kohokohta. Pukuratsastuskilpailuissa Hagelberg ja suomenhevostamma Jesmanta eli Manta olivat lyömätön ratsukko, jonka ohjelma ja puvustus oli viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottu.
”Mieheni oli muusikko ja hän auttoi musiikin valinnan kanssa, kerran ratsastettiin kür-ohjelma Linda Lampeniuksen tahtiin. Manta teki helposti, ajatuksen voimalla esimerkiksi laukkaväistöt ja muut hienot liikkeet.”
Aatu-ruuna on järjestänyt Hildur Hagelbergille ikimuistoisia hetkiä viimeisen vuoden aikana. Kuva: Susan Lappalainen91-vuotiaan Hildur Hagelbergin hevosystävä tällä hetkellä on suomenpienhevosruuna Vauhdin Aatos. Yli kaksi vuosikymmentä hän sai viettää suomenpienhevostamma Jesmantan kanssa. Manta lähti ikivihreille laitumille noin vuosi sitten.
”Mantan kanssa ratsastus oli nautinnollista ja yhteistyö ihmeellistä”, Hagelberg kertoo.
Ihastus ei kuitenkaan ollut välitöntä, kun Manta saapui Kajaaniin Soile Lappalaisen tallille.
”Viikon kaksi katselin, että tuon kanssa en ainakaan mihinkään rupea. Se oli mielestäni mitättömän näköinen tamma, sillä edellinen hevosystäväni oli ollut iso suomenhevonen.”
Mutta niin vain Mantasta tuli hänelle paras ystävä.
”Hevonen on parempi ystävä kuin ihminen. Kontaktin kun saa, se on ikuinen niin kauan kuin eläin elää.”
”Ikä ei näkynyt päällepäin muussa kuin siinä että sille tuli harmaita karvoja.”
Hegelberg oli pitkään miehensä omaishoitaja. Arki oli raskasta, tallireissut taas silkkaa iloa.
”Manta tiesi, että minulla on surua ja sille niistä kerroin.”
Manta oli vielä 28-vuotiaana Hagelbergin mukaan simpsakka ja vauhdikas tamma ja katseli oripoikia sillä silmällä.
”Ikä ei näkynyt päällepäin muussa kuin siinä että sille tuli harmaita karvoja. Tamman hampaat olisivat kuitenkin olleet ison remontin tarpeessa, ja ikänsä takia se ei ehkä olisi enää selvinnyt rauhoituksesta.”
”Vatsani oli mustana ja saattoi joku kylkiluu olla murtunut.”
Hagelberg kertoo, että Mantan lopetuksen jälkeen viime keväänä hän ei muutamaan viikkoon kyennyt menemään tallille. Soile Lappalaiselta löytyi kuitenkin seuraavakin hevosystävä. Aatu-ruuna on järjestänyt Hagelbergille ikimuistoisia hetkiä viimeisen vuoden aikana.
”Syksyllä olimme raviradan keskellä olevalla kentällä ratsastamassa ja Aatu pelästyi puskasta tulevia ravureita. Se pomppi ylös alas hetken ja Soile oli naama valkoisena. Huikkasin vain hänelle, että kyllä se kohta loppuu. Ja niin loppuikin.”
Yhdeksänkymppinen ratsastaja pysyi selässä, mutta keinuhevosepisodin jälkeen reissu Horse Show’hun oli kivulias.
”Vatsani oli mustana ja saattoi joku kylkiluu olla murtunut. Mutta pitihän Horse Show nähdä, kun olin liputkin saanut!”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
