

Valkovuokot kukkivat ryppäinä harjunrinteen aurinkoisilla paikoilla, niitty vihertää ja lähimetsien korpit lähettävät kurkkuäänillään keväisiä viestejä maalaismaisemaan. Knabstrup-tamma Hellu seuraa Pihattotalli Siriuksen omistaja Helena Saarelmaa hevosten pihattoa ympäröivästä hiekkatarhasta ylemmäs rinteelle, kohti ruokintametsää.
Kirkkaasta auringonpaisteesta astutaan siististi harvennettuun kuusimetsään, jossa kiemurtelee perustettuja kulkureittejä. Hellu tietää, että täällä on heinäbaari. Määrätietoisesti iso tamma nappaa maasta hampaisiinsa heinäpussin ja alkaa maistella, mitä heinäsekoitusta pussiin on laitettu tarjolle.
”Tämä kaikki on syntynyt yhden pienen ponin takia. Lupasin aikoinaan ponilleni Siriukselle, että jonain päivänä pääset kotipihaan ja teen sulle ponin paratiisin”, Saarelma toteaa keskellä reilun parin hehtaarin suuruista hevosten valtakuntaa.
Paddock paradise eli monimuotoista maastoa ja liikkumaan houkuttelevia reittejä sekä oleskelupaikkoja sisältävä pihattotarha oli Saarelman unelma, joka alkoi kehittyä jo lapsuudessa.
”Minulle jäi lapsuudesta hyvät muistot pihattotarhoissa asuneista shettiksistä. Oli kivaa, kun ponit saivat itse valita ovatko ne sisällä vai ulkona.”

Saarelman harrastus alkoi alakoululaisena suuren ravurin kanssa. Pienikokoinen tyttönen hurahti välittömästi hevosiin, mutta ratsastuksesta ei muodostunut harrastuksen keskipistettä. Tärkeintä hänelle oli itse hevonen. Teinivuosina tallitöitä tehdessä alkoi kasvaa ahdistus.
”Hevoset haettiin illalla sisään karsinoihin, laitettiin lukot kiinni ja valot pois. Aamulla vastassa saattoi olla ryskääviä, ulospääsyä odottavia kärsimättömiä hevosia. Kun minulle tuli oma poni Sirius, totesin, että en halua lukita sitä karsinaan. Suomessa talleilla on hyvä perushoito, mutta minulla oli aina oma näkemys, miten haluaisin ponia pitää.”
Gotlanninruss-tamma San Sirius ehti olla Saarelmalla yli kymmenen vuotta ennen menehtymistään kolmisen vuotta sitten. Sirius pääsi omistajansa lupaukseen mukaisesti viimeisiksi vuosikseen perheen omaan pihattotalliin ja vuosien myötä rakentuneeseen poniparatiisiin.

Kotitallilla toteutuu nyt Helena Saarelman visio siitä, miten hevoset voivat parhaiten toteuttaa luontaisia tarpeitaan ihmisen rajaamaan tilaan suljettuina, mahdollisimman monimuotoisella alueella.
”Tavoitteeni on hevosen lajityypillisen käyttäytymisen toteutuminen niin, että hevonen voi mahdollisimman hyvin ihmisen hallinnassa toteuttaa villihevosta itsessään. Mielestäni se 23 tuntia on hevoselle tärkeämpää kuin tunti, jonka hevonen päivässä tekee ihmisen kanssa.”
Vuonna 2017 löytyneelle yhdeksän hehtaarin kumpuilevalle tontille on vuosien mittaan rakentunut perheen koti, pihattotalli ja paratiisitarha. Hevosille on pihatolla tarjolla niittyä, metsää ja hiekkatarha-alue. Tiluksia kiertää itse raivattu ratsastuspolku ja pihaton viereen on rakennettu ratsastuskenttä.
Projekti on ollut saumattomasti Helena Saarelman ja hänen puolisonsa, rakennusalan yrittäjä Tomi Saarelman, yhteinen suunnittelusta toteutukseen. Pihattotallin isäntä rakensi pitkästä tavarasta. Paratiisitarhaa pariskunta on työstänyt ja yhä työstää yhdessä.
Helena Saarelma toteaa olevansa haaveilijaihminen, jonka paratiisipihatto satukirjamaisine metsäpolkuineen kehittyi ja eli oman pään sisällä pitkään ennen toteutumistaan. Eikä vieläkään ole valmista, sillä hevosten metsäalueen laajentaminen tilusten toiselle laidalle kutkuttelee emännän mielessä.
Sirius-ponista ei ehtinyt tulla Saarelman nyt 6- ja 3-vuotiaiden tyttärien iäkästä luottoratsua, mutta tärkeän ponin nimi ja muisto säilyvät. Nyt kuljetaan uutta polkua lusitanotamma Havanan kanssa.
Kun pihattolaumassa on neljä hevosta ja yksi shetlanninponi, vaatii ruokinta suunnittelua. Helena Saarelman Pihattotalli Siriuksessa Lohjalla hevosille ei tarjoilla heinää yhdestä paikasta, vaan olkeen sekoitettuna syöntiä hidastavista verkoista ja pusseista laajalla alueella.
”Meillä on pihattorakennuksen edessä ruokintakatokset, joihin voisi laittaa kokonaiset paalit slow feeding -verkkojen alle, mutta koska laumassa on lihomaan taipuvaisia hevosia, on meillä aktiiviruokinta”, Saarelma kertoo.
Aktiiviruokinnan ajatus on, että heinää tarjoillaan eri puolilla parin hehtaarin aluetta. Kymmenkunta heinäverkkoa roikkuu ruokintametsän puista ja heinätyynyjä jaellaan eri puolille tarha-aluetta. Kesällä lauma pääsee niukalle luonnonniitylle syömään harvakseltaan kasvavaa niittyheinää.
”Vapaasta heinästä en luovu sen hyötyjen takia. Hevoselle on psykologisesti tärkeä juttu, että sillä on heinä koko ajan nähtävillä.”
”Mottoni hevosen kanssa oli, että ensin pää kuntoon.”
Vähäsokerisen heinän löytäminen on viime aikoina ollut työlästä, mutta Saarelma pitää heinän ja oljen hygieenistä laatua seikoista tärkeimpänä. Heinän vahvuutta vähennetään täyttämällä verkkoihin sekaan olkea syömistä hidastamaan. Hevoset myös liikutetaan säännöllisesti. Laumasta kolme on yksityisomistuksessa olevia hoitohevosia.
Kolme vuotta sitten postimyyntiostoksena Portugalista tullut lusitanotamma Havana nyhtää heinäolkiseosta heinätyynystä rauhallisena, tuppu kerrallaan.
”Meni pitkään hevosen Suomeen tulon jälkeen, ennen kuin pääsin sen kanssa kunnolla ratsastamaan ja valmentautumaan. Hevosella ilmeni sekä henkisiä että fyysisiä traumoja, joista toipuminen vei aikaa.”
Saarelma on juuri palannut viikon lomamatkaltaan, jonka aikana tamma oli päässyt pyöristymään. Ahkera liikutus on taas alkanut maastossa ja kouluratsastustreeneissä. Ratsukon välille on syntynyt kiinteä suhde, ja omistajan on helppo tulkita hevosensa mielentiloja ja sopeuttaa tekeminen tilanteeseen.
”Mottoni hevosen kanssa oli, että ensin pää kuntoon, ja kun yhdessä tekeminen on kivaa, voidaan alkaa laihduttaa.”