”Näihin hommiin synnytään, mutta toivottavasti ei kuolla” – Arranmaan emäntä suunnittelee hallittua jäämistä eläkkeelle

Anita Salonen on maatilan tyttö Orivedeltä, nuorempi kahdesta sisaresta. Hän on ollut hevostyttö pienestä pitäen. Hänen ollessaan lapsi tila oli monipuolinen: oli lehmiä, sikoja ja kanoja, viljaa, heinää ja yksi hevonen.

Usein hevosinnostus tulee verenperintönä, ja Salosella se tuli äidiltä.

”Isä taas oli henkeen ja vereen automies. Ajoi Maito-Pirkkaan maitoa ja myi Laborilla maatilan koneita ympäri Pirkanmaata”, Salonen kertoo.

Maatilan töitä isä teki sen, mikä piti. Äidille jäi paljon työtä, joten lapsenhoito ulkoistettiin työhevoselle.

”Kahden vanhasta minut nostettiin sen selkään, että äiti sai hoitaa lehmiä. Enää ei taitaisi sellainen onnistua”, Salonen muistelee hymyillen.

Seitsemän vanhana pikku-Anita kirjoitti joulupukille pitkän listan lahjatoivomuksia, ja niiden joukossa luki varsa. Ja ihan viimeiseksi hän vielä kirjoitti, että jos et muuta tuo, niin tuo edes se varsa.

Ihan naapurissa oli syntynyt toukokuussa suomenhevosvarsa isäoriista Vetori. Kauppamiehenä isä hankki tammavarsan lapselleen, ja joulupäivän aamuna se oli tallissa odottamassa.

”Seitsemänvuotiaalle tuli maitovarsa emän alta, ja vetorilaisista sanottiin, että ne ovat luonteikkaista. Mutta ei minulle koskaan tapahtunut mitään”, Salonen muistelee.

Anita Salonen on elänyt monipuolisen elämän hevosten parissa. Kuvassa emäntänsä kanssa nelivuotias Toivo-koira. Kuva: Anita Salosen arkisto

Tamman nimi oli Ilottari, ja Salonen kasvoi sen kanssa yhdessä. Raveissa tamma juoksi vain muutaman startin, ja kantakirjauksessa se hylättiin lyhyellä kirjauksella: luonnevikainen.

”Nuori tyttö tulee kantakirjaamaan työkirjoihin, ja arvostelijaraati ei tule toimeen tai pelkää luonnikasta tammaa. Ja sitten vielä se pirun tamma vetää riittävästi portaita ja pääsisi kirjoihin sen puolesta, niin kehtaavat aikuiset miehet hylätä. Oli se kova paikka minulle sillon”, Salonen harmittelee vieläkin.

Hän on lautakunnan kanssa hyvin eriävää mieltä tamman luonteesta. Hän ajoi sillä ravikortin 16-vuotiaana, ja se meni koulua ja hyppäsi hänen kanssaan kotona 120 senttiä.

”Tein sen kanssa kaikkea, niin kuin siihen maailman aikaan oli tapana. Ajoin reellä pikkupaaleja ladostakin”, hän kertoo.

Vermon valloittajat Anita Salonen ja Jaanari. Kuva: Anita Salosen arkisto

Kun Salonen aloitti ratsastuskoulun pitämisen 1980-luvun puolivälissä, tammasta tuli kouluun monivuotinen työntekijä.

Ilottari sai yhden varsan, Vivaltin, ja se taas viisi varsaa. Niistä ensimmäinen oli Vilviira, joka taas sai kaksi varsaa. Niistä Arran Aleksi oli Helkky Ylösen kanssa koulumestaruushopealla. Toinen oli Arran Helmi, joka voitti eri ratsastajien kanssa kuusi pienhevosten mestaruusmitalia. Siitä Salonen olisi halunnut varsan jatkamaan ensihevosensa sukua, mutta se ei tiinehtynyt. Arran Helmi lopetettiin viime syksynä.

Kun Salonen perusti yrityksensä vuonna 1985, sen nimeksi tuli Arranmaan Ravi- ja Ratsutila. Ravipuolella paras hevonen oli ostohevosena tullut tamma Jaanari, jonka jälkipolvia on tallissa yhä. Salonen oli aikansa harvoja naiskuskeja.

”Ei silloin ainakaan helpolla päässyt, monesti sai kuulla, että väistä siitä”, hän hymähtää.

Mutta mukavaa se oli, ja nimenomaan kilpaa ajaminen.

Vuonna 1993 kertyi melkein 30 starttia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin hän ajoi viimeisen. Etenkin kesällä aika loppui kesken, ja oli valittava joko ravi tai ratsastus. Kun oli leirit, heinätyöt ja varsan tekemiset, alkoi raveissa käyminen tulla liian raskaaksi.

”Järjen ääni voitti. Ja raviurheilu on niin epävarmaa ja ailahtelevaa, kun ei ollut isoa kalustoa”, hän perustelee.

Vuodet 1983–1984 Salonen opiskeli Ypäjällä silloisessa hevostalouskoulussa, ja tilan hän osti itselleen sukupolvenvaihdoksessa vuonna 1994. Vuosituhannen lopulla hän opiskeli ensin ratsastuksenohjaajaksi ja sitten Mustialassa melkein agrologiksi.

Vaikka papereita ei lopulta tullutkaan, Mustialan aika oli tärkeä. Siellä muiden kanssa puhuessa syttyi idea liiketoiminnan laajentamisesta uusille urille. 2000-luvun alussa aloitettiinkin toisessa pihapiirissä tilausravintola Arranhovi, jossa on 55 asiakaspaikkaa.

Salonen tekee sinne ruoat pääosin itse.

”Sisko oli ravintola-alalla. Teimme yhdessä paljon ruokaa juhliin, ja siinä opin”, hän kertoo.

Hän neuvoo, että hyvän ruoan laittamisen periaate on yksinkertainen.

”Tekee kuin tekisi itselle. Hyvät raaka-aineet, huolellisuus ja että osaa mitoittaa oikeat määrät”, hän tiivistää.

Tilan toiminnassa myös metsätalous on hyvä tukipilari.

Salonen oli yksi varhaisia naiskuskeja. Teivon voittokuvassa Anita ja Jaanari Kuva: Anita Salosen arkisto

Vuonna 1997 Salonen hankki kuuluisimman hevosensa, Ypäjällä kasvatetun suomenhevosoriin Nysteri. Liinakko-ori voitti kymmenen koulumestaruusmitalia, joista puolet kultaisia. Neljä kultamitalia tuli Seppo Laineen kanssa. Mitaleita sen kanssa veivät myös Arto Vahtera, Lassi Lehmusto, Kerstin Nyberg ja Salonen itse.

Kuudes kulta vaihtui hopeaksi Kuopiossa, kun Nybergin ja Nysterin lähtöaikaa siirrettiin kaksi kertaa.

”Eli Nysteri jouduttiin virittämään kolme kertaa, ennen kuin se pääsi suoritukseen. Huippu hevonen”, Salonen lisää.

Ori myytiin aikanaan pois Ypäjältä, koska se ei sopinut Ypäjän tammoille, kun ori Uskoton löytyi Ypäjällä melkein kaikkien tammojen lähisuvusta kuten Nysterinkin.

Oriissa oli myös puhkurin vikaa.

”Sillä oli aika pitkä lääkelista mukana. Mutta kun se tuli eri talliin ja sai erilaisia rehuja, vei pari vuotta, kun se oli kunnossa. Ja sittenhän se pärjäsi ihan hyvin. Hieno hevonen se oli”, Salonen kiittää.

Nyt meno Orivedellä on rauhoittunut vauhdikkaimmista vuosista, mutta koko ajan siellä tapahtuu. Salosen herätyskello soittaa varttia vaille seitsemän, joten ylös pitää nousta viimeistään silloin. Tallista hän tulee sisälle iltakahdeksan – iltayhdeksän aikaan.

Ratsastuskoulussa pyörivät tunnit, ja kesällä on ratsastusleirejä. Tallissa on 17 hevosta, joista täysihoidossa vain muutama. Oriita on kaksi Arran Asseri ja sen poika Arran Aarre.

Aarre on tuttua sukua: isänisä Nysteri ja isän emän emä Jaanari.

Salonen ratsastaa itse aktiivisesti ja pitää melkein kaikki tunnit. Tallin hevosista hän kengittää itse suurimman osan.

Mutta vaikka vauhti on yhä päällä, kyllä lopettaminenkin on jo välillä käynyt Salosen mielessä.

”Kyllä tässä vaiheessa jo haaveilee, että pääsisi eläkkeelle. Jotain täytyisi eläkkeelläkin ehtiä tehdä, ennen kuin täysin kuoleentuu”, hän sanoo. ”Näihin hommiin synnytään, mutta toivottavasti ei kuolla”, hän versioi laulun sanoja.

Mutta kun lapsia ei ole, pitäisi löytää jatkaja hyvälle toiminnalle.

Itse Salonen on jo ehtinyt tehdä töitä yhden tai useammankin ihmiselämän edestä. Hän kertoo kerran aikansa kuluksi laskeneensa, että pitämättömiä lomia olisi kuudeksi vuodeksi.

”Mutta en mä kauhean innostunut olisi ollut, jos olisin istunut jossain konttorissa”, hän painottaa.

Hevoset ovat hienoja elämiä, ja niiden kanssa on ollut kiva touhuta. Ja kun ne ovat pärjänneetkin, on menneitä mukava muistella.

”Ja itse kun on saanut olla terveenä, niin siihen täytyy olla tyytyväinen”, Salonen päättää.