Hevosemme sai arvokkaan lopun ja kiitos kuuluu metsästäjälle – armon luodit olivat Suomessa myös eläinsuojeluyhdistyksen alku

Heinänkorret putoilivat suupielestä maahan.

Aiemmin murehdin, että ruuna on liian lihava. Nyt kaipasin vanhoja huoliani.

Hampaat olivat niin kuluneet, että laidunkauden loppu tiesi laihtumista, vaikka lisäruokinnalla saatiinkin korvattua menetettyjä kaloreita.

Tilanne olisi voinut olla huonompikin. Ruuna oli 30-vuotiaaksi aika näpsäkässä kunnossa.

Ähkystä kipeän hevosen taluttelut olivat kuitenkin tulleet tutuiksi. Olimme niin monta kertaa pelänneet sen potkaisevan tyhjää, että siitä oli tullut melkein vitsi.

Emme halunneet odottaa, mikä kerta on oikeasti viimeinen.

Hevosen yllättävä romahdus voi olla hirveä kokemus. Kivuissaan olevan rakkaan eläimen lastaaminen traileriin ja matka klinikalle syventää kenen tahansa kasvon juonteita.

Viimeinen matka on kuitenkin suunniteltunakin hevosen kohdalla helposti kuoppainen.

Lopetus ei ole aina mutkatonta, vaikka sen tekisi eläinlääkäri. Vanha ruuna oli vuosien varrella kehittänyt varsinaisen piikkikammon.

Jo eläinlääkärin laukku sai takapuolen kääntymään karsinan ovea kohti.

Sopivia teurastamoita ei kökötä jokaisen valtatien varressa, eikä lääkityillä hevosilla niihin aina ole asiaakaan.

Meidät ja ruunan pelasti tilanteesta metsästäjä.

Oli metsästykseen liittyvistä ilmiöistä mitä mieltä tahansa, aseenkäsittelytaito on myös eläinsuojeluteko.

Ihminen, joka osaa nopean lopetuksen, voi säästää paljolta kivulta.

Taito tuskin tekee siitä helppoa. Osoittaa suurta sydäntä kyetä tekemään jotakin niin raskasta, jotta toisen ei tarvitsisi kärsiä suuremmista tuskista.

Jos pystyy lisäksi käsittelemään ruhon, voi ratkaista myös hevosen kokoisen eläimen lopettamiseen liittyviä käytännön ongelmia.

Ison ruhon siirtely Honkajoelle tai tuhkaus tuhkaamossa käy kalliiksi.

Miten hautaat, kun maa on roudassa?

Armo ja ampuminen ovat Suomessa liittyneet pitkään toisiinsa.

Eläinsuojeluyhdistyksen toiminta ei alkanut meillä kodittomien kissojen tai koirien pelastamisista.

Se alkoi luodeista.

1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka Helsingin eläinsuojeluyhdistys keskittyi pääasiassa hevosiin.

Tuolloin oli tavallista, että hevosia kaupattiin markkinoilla, vaikka ne olivat kipeitä ja loppuunajettuja. Raihnauden merkkejä peitettiin vippaskonstein.

Yhdistys osti vuosittain jopa satoja huonokuntoisia hevosia ja lopetti ne.

Yhdistyksen ansiomitalissa on muistona noista ajoista edelleen kuvattuna hevosenpää.

Kärsimys voi myös jättää vahvoja muistoja. Kun muistelen entistä koiraamme, loppuaikojen ikävät tunteet levittyvät kauniiden muistojen päälle kuin iljainen peitto.

Jo siksi hieman liian aikaisin on minusta parempi kuin liian myöhään.

Kun nyt muistelen ruunista parhainta, mieleen nousevat kärsimyksen sijaan pyöreät korvat ja katse, jossa oli iloa ja ilkikurisuutta.

Se katse tuntui luottavan siihen, että haluamme toisillemme lopulta vain hyvää.