Terttu Peltosen on monikäyttöisen suomenhevosen ystävä. Kuva vuodelta 2019, tässä kaverina Ypäjä Keva. Kuva: Mirva Puranen
Terttu Peltonen: Suomenhevonen on paras hevonen suomalaisille
Itsenäisyyspäivän sankareita ovat myös suomenhevoset.Tilaajalle
Terttu Peltoselle on myönnetty muun muassa Suomen Hippoksen kultainen ansiomerkki. Kuva: Carolina HusuSuomenhevonen on vuosisatojen ajan ollut osa Suomen historiaa, ja se on huomioitu valtiovallankin taholta monessa, sanoo eläkkeellä oleva Suomen Hippoksen jalostusjohtaja Terttu Peltonen.
”Se on ainutlaatuinen, monipuolinen hevosrotu. Suomalaiset voivat sen parhaiten ymmärtää, koska täällä se on aina sopeutunut erilaisiin tarkoituksiin”, Peltonen sanoo.
Hän huomauttaa, että Suomessa on osattu pitkään arvostaa rotupuhdasta suomenhevosta, siinä kuin esimerkiksi Ruotsissa ja etenkin Norjassa kylmäverisiä on risteytetty muihin rotuihin. Takaa löytyy friisiläistä, lämminveriravuria ja täysiveristä. Nykyisin Ruotsin kylmäverihevoset myös ovat usein taustaltaan norjalaisia.
”1970-luvulla Ruotsissa lähes kaikki kylmäveriset alkoivat yhtäkkiä juosta tähtiaikoja”, Peltonen tuhahtaa.
Toki Suomessakin on joskus ollut jalostuskokeiluita, mutta risteytysten kohdalla huomattiin heti, että ne eivät paranna Suomen olosuhteisiin kehittynyttä rotua.
”Luonne heikkeni, ja nopeus ei riittänyt”, Peltonen tiivistää.
1800-luvulla suomenhevonen hoiti Suomessa logistiikkaa, eli se toimi kuljettajana ja kulkuvälineenä.
1900-luvulle tultaessa haluttiin lisätä kokoa ja vetokykyä, ja kun alkoi myös metsätalouden nousu, siinä suomenhevosella oli erityisen merkittävä rooli. Se oli voimakas hevonen ja näppärä liikkumaan hangessa, joten hevosten avulla saatiin tukit metsästä sahoille.
Sodissa suomenhevosen merkitys oli valtava. Sitä ei käytetty taisteluissa, mutta kuljetuksissa, eli aseistuksen siirtämisissä rintamalle sekä miehistön siirtämisessä ratsain.
”Siellä olivat sekä ihmiset että hevoset puolustamassa Suomea tasavertaisesti, ja menetyksiä tuli molemmille”, Peltonen huokaa.
Jälleenrakennuksessa hevonen oli vielä mukana, mutta sitten 1960-luvulla energiantuotanto vaihtui hevosten lihasvoimasta öljyyn, Peltonen kertaa.
Hevosen piti muuttua.
”Vaikka vanhaa vetokykyäkin on tallella, niin tärkeimmäksi ominaisuudeksi tuli urheilu nopeuden sivutuotteena”, Peltonen sanoo.
Nopeus hevosissa on toki kiinnostanut ihmisiä aina. Ensimmäiset ravikilpailut, joista jäi merkintä historiaan, järjestettiin Suomessa vuonna 1817 Turussa. Hevosen väistyessä maa- ja metsätöistä 1970-luvulle tultaessa, hevosesta tuli ensisijaisesti suorittaja- ja harraste-eläin.
Suomenhevosen harrastusmainen ratsastuskäyttö alkoi yleistyä 1970-luvulla. Nyt suomenhevosella on vahva paikka harrasteratsuna, kotimaisena helpomman tason kilparatsuna ja opetushevosena sekä Green Care -toiminnassa. Vastikään Ypäjällä pidetyssä kansainvälisessä ratsastuksenopetuksen seminaarissa suomenhevosratsut herättivät laajaa ihastusta.
Suomenhevosen kantakirja perustettiin vuonna 1907. Kautta aikojen jalostusohjelmat ovat määritelleet sellaista hevosta, mitä kulloinkin on tarvittu. Aikojen mittaan on haettu eri asioita: vetokykyä ja ripeää käyntiä, ravinopeutta ja suoria liikkeitä, hyppykykyä ja ryhdikkyyttä.
”Tärkeintä hevosessa on hyvä terveys ja suorituskyky, ja ne tulevat hyvästä rakenteesta. Siinä on jalostuksen ohjeet yksinkertaisena”, Peltonen linjaa.
Pitkään suomenhevosia on jalostettu neljälle eri jalostussuunnalle: juoksijoiksi, ratsuiksi, pienhevosiksi ja työhevosiksi. Uusin asia on työkantakirjan käyttösuunta, jossa hevosen pitää tehdä ajaessa tai ratsastaessa vain yksinkertaisia asioita, mutta toimivuutta ja luonnetta korostetaan. Oriiden pitää esimerkiksi seistä viisi sekuntia paikoillaan lautakunnan edessä.
”Ainakin siitä on se hyöty, että saadaan erisukuisia hevosia jalostukseen pienessä mittakaavassa”, Peltonen sanoo.
Mutta kyllä nopeimmat tulokset saadaan, kun mitataan hevosen kykyjä, hän ajattelee. Hän on yhä vakiokävijä sekä raveissa että ratsastuskilpailuissa. Suomenhevosen urheilullinen yleishevostyyppi on myös jalostunut, mikä näkyy esimerkiksi Weikko-ravurissa.
”Se on suoritusten paranemista, jalostuksen tuote”, hän kiittää.
Peltonen on seurannut ihmetellen keskustelua, jossa hevoskilpaurheilua arvostellaan.
”Itse olen eläintenystävä, ja puolustan eläinten pitämistä kaikkiin tarkoituksiin. Joskus tuntuu siltä, että jossain kehä ykkösen sisäpuolella on ihmisiä, jotka niin sanotusti tietävät kaiken, mutta eivät todellisuudesta mitään. Hieman harmittaa, kun jaetaan tietoa, joka ei pidä paikkaansa, mutta annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”, hän sanoo.
Ei se ole ongelma, että hevosta vaaditaan tekemään asioita, Peltonen sanoo.
”Ihminen on ihminen ja hevonen on hevonen. Ei voi inhimillistää ja siirtää ihmisen tunteita ja olotiloja hevoseen. Ne ovat oma lajinsa, jonka hyvinvoinnista on pidettävä huolta”, hän pohtii.
”Saa tunteita olla, mutta pääasiassa hevosen kanssa pitää olla luottamukselliset välit.”
Vaikka suomenhevosten varsamäärät ovat viime aikoina laskeneet, Peltonen ei ole huolissaan. On vain huolehdittava rodun terveydestä. Ystäviä sillä kyllä riittää.
”Ei tuollaista hevosta ole muualla. Mutta sitä pitää puolustaa! Suomessa on ihmisiä, joiden mielestä kaikki hieno tulee ulkomailta, ja siksi suomenhevosen puolustajia tarvitaan”, hän sanoo.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
