”Laitoin vähän läpälläkin hakemukseen, että olen hevosihminen, hevoset ovat kalliita ja tarvitsen paljon rahaa” – kolme alanvaihtajaa kertoo kokemuksistaan

Seinäjoella asuva vähän yli kolmikymppinen ratsastusvalmentaja Hillevi Huttunen lopetti leipätyöt hevosten parissa tänä syksynä.

Hevoset ja ratsastus ovat olleet hänen juttunsa pienestä pitäen ja hän on ehtinyt kouluttautua monipuolisesti ratsastuksessa. Yrittäjäksi hän päätyi jo nuorena, kun hänen äitinsä menehtyi sairauteen vuonna 2012, ja Huttunen jatkoi hänen ratsastuskouluaan. Vuonna 2017 Huttunen päätyi kuitenkin myymään ratsastuskoulun ja sen yhteydessä olevat maatilan, ja alkoi kiertäväksi ratsastusvalmentajaksi.

Asiakkaita löytyi hyvin, mutta työ painottui tietenkin iltoihin ja viikonloppuihin. Muun alan työ ei juuri tullut mieleen ennen viime kesää, jolloin auto alkoi nikotella. Työ vaatii paljon ajamista, joten Huttunen halusi luotettavan auton.

Kävi kuitenkin ilmi, että hän ei saa autolainaan takausta. Rahoituslaitokset halusivat nähdä yrityksen liikevaihdon, ja koska Huttunen oli ollut edellisen vuoden vauvan kanssa kotona, luvut näyttivät erityisen huonoilta. Pidemmältäkin aikaa lukuja katsellessaan Huttunen alkoi miettiä, että pitääkö hänen tehdä tätä, kun lukujen valossa asiassa ei ole mitään järkeä.

Hän alkoi hakea muita työpaikkoja. Ehtoja oli vain kaksi: ei saa joutua olemaan pakkasessa, eikä pidä joutua huolehtimaan muiden lapsista, vaikka hän omaa kahta lastansa rakastaakin yli kaiken.

Työnetsintä osoittautui vaikeaksi, kun työkokemusta ei ollut kuin kotitallilta, yhdeltä lukukaudelta Alavuden ala-asteelta ja muutamalta kuukaudelta kuntosalilla lukioaikaan. Kuorma-autokortti oli ja kiinnostusta ajamiseen, mutta kun pätevyystodistuksia ei ollut suoritettu, autoalalla ei päässyt edes haastatteluun. Eri kauppoihin ja liikkeisiin työhaastattelut menivät hyvin, mutta aina jollain muulla oli enemmän kokemusta – Huttusella kun ei ollut yhtään.

Lopulta silmiin tarttui ilmoitus, jossa haettiin ihmistä business to business -myyntiin. Huttunen ei edes tiennyt, mitä se on, mutta haki, kun palkaksi mainittiin 4 000–6 000 euroa kuussa. Se tuntui käsittämättömän isolta tavalliselle ihmiselle.

”Ajattelin jo, että hitto, mä en pääse mihinkään, ja laitoin vähän läpälläkin hakemukseen, että olen hevosihminen, hevoset ovat kalliita ja tarvitsen paljon rahaa”, hän kertoo.

Hän pääsi työhaastatteluun ja siellä haastattelija sanoi, että me tarvitsemme juuri tuollaisia rahanahneita ihmisiä. Heti ensi istumalta kirjoitettiin nimet papereihin, vaikka Huttunen ei ollut myynyt ikinä mitään. Valmentajana ollessa asiakkaat olivat aina soittaneet hänelle päin.

Mutta niin Huttunen tutustui tuotteisiin, sai hyvän perehdytyksen kaupankäyntiin ja alkoi myydä. Alussa tunteet vaihtelivat laidasta laitaan, mutta pian hän pääsi jujusta kiinni.

”Aloin mennä hakemaan lapsenkin päivähoidosta sillä asenteella, että mitäs tänne myydään”, hän hymyilee.

Nyt kolmen kuukauden jälkeen palkka on yli neljä tonnia, eli sama mikä tuli valmennustöissä laskutuksena hyvänä kuukautena.

”Ja siitä lähtivät pois ALVit ja YELit”, hän hymähtää.

Lisäksi hänellä on illat ja viikonloput vapaana, mikä on tärkeää, nyt kun vanhempi lapsi on päivät eskarissa.

”Jos valmentaisin yhä, en näkisi häntä koskaan! Tämä on ihan uskomatonta. Teen normaalien ihmisten asioita, olen illat kotona ja vien kahdesti viikossa pojan painitreeneihin”, hän kehuu.

Rahaakin tuntuu viimein jäävän, niin että oman hevosen ostaminen alkaa tuntua mahdolliselta. Pieni epäilys vain on herännyt.

”Nyt kun on tullut vähän kauemmaksi heppahommista, niin olen huomannut, kuinka kallista se on. Ei mitään järkeä!”, hän naurahtaa.

Ei hän työtä sinänsä moiti, mutta hän miettii tehneensä liian halvalla, jolloin toiminta ei ollut kannattavaa, etenkin kun ratsastuskoulusta on vielä vanhaa velkaa. Hevosalalle palaamista hän ei toki sulje pois.

”Mutta tähän väliin tämä on hyvä ratkaisu. Mä olen ihan virkistynyt” hän kiittää.

Päivi Raskisen työ ratsastuksenopettajana oli vaativaa multitaskausta.  Kuva: Salla Kuikka

Kuhmoisissa asuva Päivi Raskinen ehti tehdä hevosalan töitä ammatikseen kymmenisen vuotta palkallisena työntekijänä ratsastusta opettaen. Viime vuonna hän jätti pitkäaikaisen työpaikkansa ja aloitti lähihoitajaopinnot. Hän kertoo, että rakastaa ratsastuksen opettamista, mutta väsyi työhönsä, kun tunteja ja vastuuta kertyi liikaa.

Uusi työpaikka löytyi jo ennen kuin hän ehti hakea sellaista. Heti lähihoitajaopintojen ensimmäisessä harjoittelussa hänet napattiin töihin päiväkotiin. Käsi oli tarttunut tekemään.

”Kyllä mä sanoisin, että kun hevosihminen menee jonnekin töihin, sitten hän on siellä kunnolla töissä”, hän naurahtaa.

Nyt hän työskentelee päiväkodissa muutaman päivän viikossa, ja toiselle viikonpuolikkaalle hän etsii harjoittelupaikkaa, jossa voi opetella muun muassa lääkkeisiin liittyviä asioita. Lähihoitajan ammatti tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, koska siinä on monia erilaisia vaihtoehtoja ja töitä riittää.

Raskinen ajatteli etukäteen, että varmaankin hän alkaa hoitaa vanhuksia. Hänen äitinsä oli pitkään hoitokodissa, ja Raskinen vietti siellä hyvin paljon aikaa ja näki, millaista työ erilaisten vanhusten kanssa on.

”Näin sitä kirjoa, enkä pitänyt huonona asiana. Suurin osa hoitajista tykkäsi työstään”, hän sanoo.

Ennen hevosalaa hän ehti olla 10 vuotta ensin kiinteistönvälittäjänä ja sitten pankissa. Kun firman konttori suljettiin, hän ensin haki töitä muista pankeista, mutta valintaprosessin lopussa hän päätti mennä töihin tallille.

”Yhdestä pankista vielä soitettiin, että tuletko meille, mutta sanoin, että en tuu, mä lähden heppailemaan. Olin 30-vuotias ja halusin katsoa sen kortin. Ainahan se hevosihmiselle on haave tehdä hevosalalla työtä”, hän hymyilee.

Hän opiskeli työn ohessa ja kehittyi. Samalla päivät alkoivat venyä ja vastuut kasvaa, eikä Raskinen enää meinannut jaksaa.

Ensimmäinen iso varoitusmerkki tuli jo kolme vuotta sitten. Silloin hänen oma hevosensa oli jäänyt omistajan väsymyksen myötä vähäiselle ratsastukselle. Yhtenä aamuna ennen töitä Raskinen oli taas todella puhki, mutta hän päätti kunnostautua ja hyppiä vähän ihan pieniä esteitä. Hevonen meni hyvin, ja Raskinen oli jo lopettelemassa, kun ratsu otti pukitellen lähdöt kulmasta.

”Ja mä vain ajattelin, että mä en jaksa enää, mä en jaksa selviytyä. Että mä vain haluan alas, että tämä loppuu. Pudottauduin alas, tulin suoraan takapuolelleni ja mursin selkäni”, hän muistelee.

Sen jälkeen hän jatkoi töitä vielä muutaman vuoden, mutta sitten vaihtoehdoiksi tulivat pitkä sairasloma tai irtisanoutuminen. Hän valitsi jälkimmäisen.

Lähihoitajaopinnoissa Raskinen on viihtynyt, tosin työpäiviin lasten kanssa on ollut totuttelemista – se kun pikkuisten kanssa on leikkimistä, syömistä, leikkimistä, vessassa käymistä, pukemista, leikkimistä, vessassa käymistä ja leikkimistä. Ja sitten on kaksi tuntia kestävät päiväunet.

”Ja kun on koko työikänsä tottunut siihen, että koko ajan on paine selkärangassa, että jotain on tehtävä ja joku tehtävä odottaa!” Raskinen hymyilee.

Nyt hän suunnittelee, että haluaisi tulevaisuudessa tehdä kahta työtä yhtä aikaa, eli työskennellä lähihoitajana, ehkä siellä päiväkodissa, ja opettaa ratsastusta.

”Se opettaminen on se mihin sytyn”, hän sanoo.

Tero Kortelainen lähti etsimään toista unelma-ammattia.  Kuva: Tero Kortelaisen albumi

Myös liperiläinen kouluratsastaja ja ratsastuskouluyrittäjä Tero Kortelainen opiskelee lähihoitajaksi. Hevosalalla hänellä on laaja kokemus ja koulutus, ja 11 vuotta sitten hän laittoi Pohjois-Karjalaan uuden maneesin ja ratsastuskoulun.

Mielen perukoilla kuitenkin muhi ajatus mielenkiintoisista töistä ambulanssissa. Lopulta viime keväänä hän laittoi hakemuksen lähihoitajakouluun. Sinne hän pääsi heti, mutta ensihoitoon haetaan vielä erikseen.

Yritystoimintaa hän on jatkamassa yhdessä ratsastuksenohjaajaksi opiskelleen tyttären kanssa. Ratsastuskoululle viime vuosi oli taloudellisesti haastavin koskaan, mutta nyt näyttäisi taas paremmalta, Kortelainen kertoo.

Taloushaasteet eivät silti olleet se syy, miksi hän halusi opiskella muun alan.

”Saa nähdä, pääsenkö sinne ikinä, mutta ensiavussa tai teholla olisin kiinnostunut työskentelemään. Se on hektistä, ja jokainen päivä on erilainen. Ja ehkä tämä kuitenkin jostain auttamisenhalusta kumpuaa”, hän pohtii.

Sosiaali- ja terveysalan ympärillä käyty keskustelu on ollut negatiivissävyistä, mutta se ei ole miestä häirinnyt. Hänellä on joka tapauksessa talliyritys, eivätkä työt lopu kesken.

”En ehkä halua kokopäiväisesti haluaisi vuodeosastolle, mutta kun valmistuu, voisi tehdä keikkaluontoista hommaa”, hän pohtii.

Ensihoidossa vaihtelevat 24 tunnin työvuorot ja sitten kolme vapaapäivää, joten hevosillekin jäisi hyvin aikaa.

Päivät ovat toki jo nyt ympäripyöreitä. Jos harjoittelussa on iltavuoro, Kortelainen menee aamusta talliin, ja silloin kun on aamuvuoro, hän pitää illalla tunnit ja hoitaa vielä hevoset.

Lisäksi hän toimii Suomen Ratsastajainliiton tallineuvojana. Sen myötä hän kiertelee talleja ja keskustelee yrittäjien kanssa. Omalle yritystoiminnalleen hän on laittanut sellaisen säännön, että tappiota se ei saa tehdä.

”Eihän tämä koskaan miljoonabisnes ole, mutta että on edes plus miinus nolla. En mene muualle töihin sen takia, että pystyn rahoittamaan yritystoimintaa”, hän linjaa.

Sellainen toki on lähtökohtaisesti hassu ajatus, mutta ei se ole hevosalalla edes harvinaista, Kortelainen tietää.

Tällä viikolla hän on ensimmäisessä työharjoittelussaan, ja sitä hän tekee vanhusten parissa.

Töiden makuun hän on päässyt heti.

"Työ on ollut mielenkiintoista. Ja kyllähän tämä hoitoala on jotenkin, miten sen sanoisi, kunnioitettava", Kortelainen päättää.