
Mary Wanless opetti Tampereella Ride with your mind -menetelmäänsä yhteensä kolmena päivänä. Kaksi ensimmäistä päivää oli valmentajille, lauantaina pidettiin kaksituntinen iltaklinikka.
Lauantaina Wanless alusti iltaa kertomalla siitä, miten hänestä tuli istuntaopettaja. Taustalla oli aika, jonka hän vietti liinassa harjoitellen oikeaa istuntaa tunnetun valmentajan opissa. Asiat vain eivät toimineet. Hänellä oli jopa tunne, että hyvät ratsastajat salaavat jotain, heillä on jotain, mitä he eivät kerro muille.
Wanless ehti kertaalleen turhautuneena lopettaakin ratsastuksen, mutta sitten tapahtui jotain.
Ratsastustaukonsa jälkeen hän alkoi ratsastaa ystävänsä hevosta muutaman kerran viikossa. Sen kanssa ongelmana oli, että hevonen tapasi jäädä tepsuttelemaan pikkuravia, eikä se malttanut kävellä. Välillä Wanless sai sen jäämään käyntiin, välillä taas ei. Hän päätti ottaa selvää, mistä on kyse. Hän alkoi miettiä kokeilla ja analysoida, mitkä asiat vaikuttavat. Mitä hän tekee niinä hetkinä, kun käveleminen onnistuu?
Lopputuloksena hän tajusi, että satulassa on löydettävä kehon tasapainopiste ja istunnassa pitää käyttää corea eli keskivartalon syvää lihaksistoa, kehon ydintukea.
Wanless päätti aloittaa ratsastamisen aloittelijan mielellä uudestaan.
Kun hän vielä opiskeli muutaman vuoden tanssia San Franciscossa, hän koki, että nyt hän pystyy kirjoittamaan asiasta kirjan. Hän tunsi, että osaa kuvata ratsastusta tavalla, joka myös ymmärretään.
Kirja ilmestyi vuonna 1991 nimellä ”Ride with Your Mind”, suomeksi ”Mielekästä ratsastusta”. Sen avulla Wanless halusi tuoda lisää tietoa, teoriaa ja menetelmiä ratsastuksenopettamiseen.
Vaikka Wanless tunnetaan istuntavalmentajana, hän korostaa opettavansa ennen muuta hevosen ja ratsastajan välistä yhteyttä.
Ratsastuksessa selkäranka on kuin masto laivassa. Sen ympärille ratsastaja muokkaa kehoaan, mikä sitten muuttaa hevosen liikettä. Kun hevonen esimerkiksi ei keskity, taustalla on jokin ongelma ratsastajan omassa tekemisessä. Hevonen seuraa ratsastajaa peilinä.
Ensimmäisenä Wanless kertoi aina katsovansa, missä asennossa ratsastaja tulisi maahan, jos hevonen taiottaisiin pois: nenälleen, pyllylleen vai jaloilleen, eli onko hän etu- tai takanojassa vai tasapainossa.
”Tämä on asia, jonka kaikki tietävät, mutta jonka kanssa harva jaksaa työskennellä. On helpompaa istua kuin nojatuolissa”, hän moitti.
Polveen hän haluaa ehdottomasti kulman, 45 astetta, jolloin jalassa on toimiva jousi. Polvi suljetaan satulaa kohti, niin että ratsastajan painoa jakautuu myös etureidelle, eikä vain takapuolen kautta satulaan. Varpaiden pitää osoittaa eteenpäin.
Kantapäätä ei saa painaa alas niin, että ratsastajan paino siirtyy taakse, vaan kantapää tulee tarpeeksi taakse ja tarpeen mukaan hieman ylös. Koko jalka on istunta-aluetta. Paino vain lepää jalustimessa – jos ratsastaja painaa itseään jalustimiin, hevonen painaa ohjille.
Ratsastajan painoja korjattiin hieman eteen myös rintakehän kohdalta
Ihmiset istuvat luontojaan notkolla selällä tai pyöreällä selällä, ja hevosen selässä on löydettävä oikea asento. Asia on oleellinen. Wanless muisteli yhtä ratsastajaa, joka tuli hänen kurssilleen kävellen kepeillä – kotiin hän lähti ilman ja peruutti jo sovitun selkäleikkauksen.
Myös jäntevyys on tärkeä asia. Hyvät ratsastajat kontrolloivat koko ajan kehon käyttöään. Wanless kuvasi, että ratsastajassa tulee olla sisäinen paine, hän on kuin vesitankki, josta vesi purkautuu bikinirajasta.
Ratsastaja kantaa itsensä kuin ori, joka tanssii tamman edessä.

Apujen käyttöön klinikan kahdessa tunnissa ei paljoa ehditty perehtyä. Tuttu asia ehti silti nousta esiin: jalan käytön tulee olla nopeaa ja hevosen pitää reagoida. Jalka tönäisee nopeasti ja menee pois, se ei saa toimia jumputtavana taustamusiikkina, johon ei reagoida.
”Helpoin asia maailmassa on opettaa hevonen kuolleeksi jalalle! Siinä vain poltat kaloreita ilman tulosta”, Wanless huokasi. ”Mitä enemmän äänenvoimakkuutta, sitä huonompi kommunikaatio. Jos kohinaa on paljon, ei pidä lisätä volumea, vaan löytää oikea kanava.”
Illan aikana ehdittiin paneutua istuntaan lähinnä käynnissä ja kevyessä ravissa. Oikeanlaista kevennystä Wanless piti erittäin tärkeänä kaiken ratsastuksen kannalta. Ratsastajan pitää olla proaktiivinen ja mukana liikkeessä.
”Siksi alussa mennään paljon kevyttä ravia, että löydät hevosen voiman”, hän sanoi.
Ratsastajien kevennyksen Wanless korjasi isoksi ja selvästi eteen, sekä tehokkaaksi niin, että ratsastaja työntää joka askelella. Mikään polven alapuolella mikään ei muutu, mutta vartalo liikkuu selvästi. Satulaan alas taas tullaan hyvin varovasti, kuin satula olisi kuuma.

Liian pieni kevennys johtaa tilanteeseen, jossa ratsastaja jää liikkeen taakse. Hidas hevonen hidastaa, nopeamman kohdalla tapahtuu vesihiihtoefekti, jossa hevonen on lujaa menevä moottorivene ja ratsastaja ohjissa roikkuva vesihiihtäjä.
Oikeanlaisella, aktiivisella kevennyksellä ratsastaja saa hevosen tahtiin: hän ottaa hevosen energian, menee siihen mukaan ja tekee liikkeen säännölliseksi. Se on kuin tennispallon pompottamista.
“Alkukevennyksessä ratsastaja tekee tennispelistä sellaisen, kuin itse siitä haluaa”, Wanless sanoi.
Huonoja vaihtoehtoja ovat aran ja pelokkaan ratsastajan kevennys, jossa vain pyydetään hevosta olemaan kiltti mammalle, sekä ainakin kenttäratsastajien välillä suosima kevennys, jossa pallon kanssa vain sinkoillaan menemään.
Laukkaa illan aikana tehtiin vain vähän. Siinä tärkeää on istua hiljaa ja rauhassa, hevonen takapuolen alla.
Montaa asiaa voi treenata myös maassa, ilman hevosta, Wanless totesi.
Ja muistutti myös, että kyse ei ole vain kehosta, vaan tärkeää on kehittää tietoisuutta ja tunnetta.
”Kehitys on nopeaa, kun tiedät, mitä teet”, hän kannusti.