Ratsukko pääsi Ypäjälle yhdessä moneen kertaan. Kuva: Miia Lahtinen
Pieni ruuna Dexter oli suuri persoona: ”Se oli sellainen vapaustaistelija”
Kilparatsastusta rakastava ratsastuksenopettaja Esma Haddas hyvästeli viime viikolla pienen ja persoonallisen estesuomenhevosensa Dexterin.Tilaajalle
Esma Haddas ja sekavärinen, pieni ja pörrötukkainen Dexter jäivät kilparadoilla mieleen. Kuva: Sanne KatainenDexter lopetettiin samalle pihalle, missä se pikkuvarsana otti ensimmäiset askeleensa. Se oli 17-vuotias eli ei mikään ikäloppu.
Viimeinen treeni oli keväällä Kari Nevalan valmennuksessa, jossa aina innokas pikkuruuna jotenkin venäytti itsensä. Siltä löytyi lihaskalvojen rappeuma, eikä se sen jälkeen enää liikkunut ontumatta ilman kipulääkitystä. Dexterin omistaja ja toinen kasvattaja, ratsastuskouluyrittäjä Esma Haddas katsoi, että laidunkesän jälkeen ystävä on parasta päästää menemään.
”Toiset hevoset ovat vanhoja 30-vuotiaana, Dexter oli vanha jo 17-vuotiaana”, Haddas toteaa.
Hän miettii, että Dexterille oli alusta asti tärkeää tuntea, että se tarvittaessa pääsee pakenemaan. Siksi se ei olisi viihtynyt rapistuvassa kehossa.
”Se oli niin säikky ja arka hevonen, että ajattelen, että sen piti kokea, että sen kehonhallinta on hyvä. Osa hevosista menee pienillä krempoilla hyvin 30-vuotiaaksi asti, mutta Dexterillä oli aina tarve juosta karkuun. Sen elämä oli hektistä ja voimakasta, ja sillä oli kauhea pelko tulla sidotuksi fyysisesti tai psyykkisesti. Sen piti saada olla villi”, Haddas kuvaa.
Ja muistelee kuinka hän lähetti Dexterin sen nuoruusaikana laitumelle Viroon.
”Se oli sellainen vapaustaistelija. Joka kerran, kun kuljettaja katsoi kameraan, siellä oli aina hullu suomenhevonen takajaloillaan.”
Koko kilpauransa aikana Dexteriä ei voinut seisottaa hevosautossa odottamassa, muuten se olisi pilkkonut koko auton.
”Jos se olisi ihminen, se olisi saanut jonkun diagnoosin.”
Haddas kertoo, että Dexter oli hänelle itselleen aivan erityinen hevonen, vaikka se jäikin hänen talliinsa ennen muuta siksi, kun kukaan muu ei halunnut sitä.
”Se on ollut mun kohtalo”, Haddas hymyilee.
Dexter oli kimppavarsa, joka teetettiin Haddaksen kaverin tammasta Vähälempi (Spiraali–Vekseli), jolla oriiksi valittiin kelmiläinen kouluori Opeliksi.
Varsa oli suloinen ja ihana, mutta niin mahdoton jo taluttaa, että ystävä ei halunnut jatkaa sen kanssa.
”Kun Dexter kuuli jonkin äänen, se hyppäsi aina 6–10 metriä eteenpäin. Jos se olisi ihminen, se olisi saanut jonkun diagnoosin”, Haddas sanoo.
Hän ajattelee, että se oli aistiyliherkkä ja siksi se pelkäsi kaikkea. Haddas ehti miettiä, että mitä ihmettä tällä eläimellä tehdään. Nuorten suomenhevosten laatuarvostelut onneksi ratkaisivat asian kertaheitolla: Dexter oli luotu hyppäämään.
”Mun unelmana oli aina ollut hypätä suomenhevosten mestaruudet Ypäjän derby-kentällä, ja tajusin, että tämän hevosen kanssa se on mahdollista”, Haddas muistelee.
Koska Dexter oli niin arka, hän näki tärkeäksi opettaa se rakastamaan esteitä. Sitä harjoiteltiin paitsi selästä, myös maastakäsin.
”Aina kun se hyppäsi jonkun jännän asian yli, kehuin sitä, kuin se olisi maailmanmestari, ja siitä kasvoi sellainen, että se hyppäsi ihan kaiken”, Haddas kertoo.
Hypyssä oli tekniikkaa ja voimaa. Haddas naurahtaa, että harvassa ovat ne suomenhevoset, joiden kanssa hypätessä ei tarvitse yhtään pelätä. Dexter oli sellainen, kotona maailman hienoin suomenhevonen.
Kilpailutilanteessa se ei kuitenkaan koskaan näyttänyt kaikkea kykyään. Arkuuden takia se reagoi ympäristöön ja tuli liian nopeaksi ja siksi muka huolimattomaksi. Puomeja putosi, ja ruusukkeet olivat harvassa.
Juuri tässä kohtaa tapahtui ratsukon iso kehitysaskel. Kävi ilmi, että se, jonka piti kehittyä, ei ollutkaan hevonen.
Vuoden 2018 lopussa Haddas myi Dexterin. Haddaksen poika oli innostunut kilpailemisesta, ja äiti halusi ostaa lapselleen estehevosen. Pojan harrastus meni äidin harrastuksen ohi, eikä Dexterkään ollut toteuttanut sille asetettuja tavoitteita.
Heti keväällä 2019 Dexter tuli kuitenkin paluupostissa takaisin. Se oli ollut liian erikoinen, ja se ontuikin. Uusi hevonen oli siinä vaiheessa jo ostettu, joten Haddaksen ei auttanut kuin hakea pankkilaina. Aviomies kyllä pyöritteli päätään, mutta ei päätöstä ole koskaan kaduttu. Dexter sai palata kotiin.
Heti seuraavana kesänä lähdettiin taas kilpailemaan. Haddas kertoo, että hän on, ja on aina ollut kilpaurheiluihminen, joka haluaa menestyä. Dexterin kohdalla hän latasi hevoseen omia odotuksiaan, joita hevonen ei luonteensa vuoksi pystynyt täyttämään.
Myyntiepisodin jälkeen ratsastajan oma kasvu oli kuitenkin tarpeeksi pitkällä, että hän ymmärsi hyväksyä hevonen sellaisena kuin se on. Hevosena, joka yrittää aina, mutta joka ei aina pysty.
”Dexteristä tuli mun ystävä, kun tajusin päästää irti mun omasta kunnianhimosta. Se teki minusta paljon paremman ihmisen, ja meidän side tuli vahvaksi”, Haddas selittää.
Hän alkoi nauttia jo siitä, että pääsi radalle: kilpailemaan muiden kivojen ratsastajien ja suomenhevosten kanssa. Samuli GP:n he voittivat kaksi kertaa, ja mestaruuksissa pari oli parhaimmillaan neljäs.
Mutta silloinkin, kun puomeja putosi, Haddas muisti hymyillä.
Dexter varsana. ”Hevonen osuu ihmisellä syvälle sieluun”, Esma Haddas sanoo. Hevosta ei voi käskeä istumaan hiljaa kuin koiraa, vaan siihen on osattava luoda suhde ja luovittava elämää sen kanssa.Kun Dexter jäi eläkkeelle kauden 2023 lopussa, Haddas koki, että hän ei ole edes kokonainen ihminen, kun kilpaurheilu jäi pois hänen elämästään.
”Mä lihoin, jäin tyhjän päälle, kadotin itseni”, hän kertoo.
Viidenkymmenen ikävuoden virstanpylvään tullessa näköpiiriin hän osti itselleen viisivuotiaan puoliverisen, ja on hänellä kaksi nuorta suomenhevostakin.
Kun hän pääsi treenaamaan, elämä palasi jäseniin kunnolla. Haddas toteaa, että kilpaurheilu antaa raamit arkeen, ja hevosen kanssa treenaaminen on vielä asia erikseen. Se ei ole samalla tavalla itsekästä kuin moni muu urheilu, vaan aina ryhmätyötä.
”Että sanoo hevoselle, että sä olet mun hyvä ystävä ja samalla soittaa eläinlääkäriä lopettamaan sitä.”
On hienointa, että hevonen on mukana, mutta samalla se tuo mukanaan ison vastuun, myös sen hevosenomistajan viimeisen vastuun.
”Siihen ei totu ikinä, että leikkii jumalaa. Että sanoo hevoselle, että sä olet mun hyvä ystävä ja samalla soittaa eläinlääkäriä lopettamaan sitä. Se tuntuu joka kerran tosi paskalta, mutta se pitää vaan kestää”, Haddas sanoo.
Dexterin kanssa auttoi se, että viimeisenä laidunkesänään ruuna lihoi valtavasti ja kasvatti ihraniskan. Se helpotti omistajan päätöstä. Dexter ei enää halunnut liikkua itsenäisesti, niin kuin ennen, eikä se olisi pysynyt pitkän päälle terveenä.
”Se teki kaiken elämässään nopeasti, eläkepäivätkin”, Haddas sanoo.
Hän on kirjoittanut ja maalannut joitain vuosia sitten kirjan Tarundia, joka kertoo paikasta, jonne hevoset menevät kuoltuaan.
”Olen taiteilijaperheestä, jossa tunne vie enemmän kuin järki”, hän sanoo kuin pohjustaakseen.
Haddas uskoo varmasti vielä tapaavansa Dexterin uudelleen, jos ei fyysisesti, ainakin henkisesti. Samalla ratsun energia on koko ajan läsnä, mikä auttaa surussa.
”Ajattelen, että lomittain kulkee aika, mikä on nyt, mikä on ollut ja mikä on tuleva. Mun voimaeläimet, joista olen luopunut, ovat nytkin täällä ja työntävät mua eteenpäin”, hän sanoo.
”Me kohdataan ne arjessa, tuulenhenkäyksenä ja muistoina.”
Juttua muokattu 23.9, klo 13.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
