Aurinko paistaa Vehviläisen tallin käytäville ja Sami, Tiia ja Pekka Vehviläiselle. Seinällä roikkuu Pekan vanha ajopuku. ”Tuo päällä hyppäsin Lena Probornin kyytiin ratsaille Hankasalmen raveissa 1996, kun ohja katkesi”, Pekka kertoo. Kuva: Petteri KivimäkiHankasalmiThe Vehviläiset – raviurheilun työn sankarit
Vaikka raviammattilaisuus usein periytyy perheissä, kolmen sukupolven aktiiviammattilaiset ovat harvassa. Hankasalmella tällainen kolmikko löytyy. Pekka, Sami ja Tiia Vehviläinen muodostavat Vehviläisten ravidynastian. The Vehviläiset.TilaajalleJuttu on ensimmäisen kerran julkaistu MT Hevosten helmikuussa ilmestyneessä vuosikuvastossa.
Kaikki raviurheilua Suomessa seuraavat tietävät, mistä puhutaan, kun puhutaan Vehviläisistä. Perheessä on raviammattilaisia nyt kolmessa sukupolvessa.
Vuonna 1961 syntynyt Pekka, hänen vuonna 1980 syntynyt poikansa Sami ja Samin vuonna 2002 syntynyt tytär Tiia ovat kaikki tunnettuja raviurheilijoita.
Kuten Pekka itse muotoilee, Hankasalmen Virmashovintien varressa on heidän oma maailmansa. Kilometrin pätkällä ovat Pekan ja Samin talot, tallit ja oma rata.
”Kaikki on omaa ja maksettua. Ymmärrätkö, millainen luokkanousu se on ollut”, Pekka Vehviläinen kysyy ilman kerskailua.
”Kun minä tulin tänne vuonna 1977, ei ollut muuta kuin farkut jalassa ja muovikassi kädessä. Siinä oli koko elämä. Nollasta on lähdetty.”
Sami Vehviläinen kuuntelee isänsä selvitystä vieressä.
”Tai oikeastaan miinuksesta”, hän vahvistaa Pekan kertomuksen nauraen.
”Tekemisen arvo ja oma meininki ei perustu tilastoihin. Tästä pihasta on kehdattu lähteä ajamaan paikallisraveihin kilpaa 100 eurosta ja voidaan lähteä ajamaan myös totoraveihin 600 eurosta. Se ei jää siitä kiinni.”
Pekka Vehviläinen on ajanut urallaan yli 1200 voittoa, ja Samillakin ykkösiä on jo reilusti yli 800. Määrät ovat kunnioitettavia, mutta Vehviläiset ovat raviurheilijoina ja hevosalan yrittäjinä paljon laaja-alaisempia ja merkittävämpiä kuin pelkistä tilastoista voi lukea.
”Meidän toimeentulo ei ole koskaan ollut niissä tilastoissa, vaan jokaisen on pitänyt tehdä omaa palkkaansa myös muualta kuin kilparadalta ja valmennustallista. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta aina jotain”, Pekka Vehviläinen kuvailee.
Raviurheilun tulevaisuuden yllä on jälleen isoja tummia pilviä. Hankasalmella ei asiaa liikaa murehdita, vaan jarruttamisen sijaan mietitään pikemminkin lisäsatsauksia.
”Pakkohan se on. Meillä on aina ollut sen verran lama, että ei tämän pihapiirin tilanne miksikään muutu, jos palkintoeurojen määrä pienenee”, Sami nauraa.
”Tekemisen arvo ja oma meininki ei perustu tilastoihin. Tästä pihasta on kehdattu lähteä ajamaan paikallisraveihin kilpaa 100 eurosta ja voidaan lähteä ajamaan myös totoraveihin 600 eurosta. Se ei jää siitä kiinni.”
Tiia Vehviläinen, Sami Vehviläinen ja Pekka Vehviläinen lähdössä valmennuslenkille. Mukaan pääsivät Mercurius di Piolo, Hamis Cashmachine sekä Amiraal Hawk. Kuva: Petteri KivimäkiRaviväki tutkii kuitenkin tilastoja hyvin tarkasti ja osaa sieltä löytää menestyjät ja myös ne, jotka harvemmin parrasvaloihin pääsevät. Tämä johtaa toisinaan teräväänkin kommentointiin.
”Onhan sellaista vähättelyä ja kommentointia saanut kuulla koko ikänsä, että nuo eivät ikinä pärjää. Mutta ei se meitä haittaa. Töitä tehdään riittävästi ja hevosista pidetään hyvä huoli”, Sami Vehviläinen toteaa painokkaasti.
Varsinkin Pekka Vehviläinen on melkoinen monialayrittäjä. Hän on tehnyt pikkupojasta asti kaikenlaista kauppaa, ja huomattavan suuri osa Suomen ravi-ihmisistä onkin tehnyt Pekan kanssa ainakin joskus kaupan vaikka hevosesta tai hevosvarusteista.
”Kaupanteko kasvoi jo kouluaikana jonkinlaiseksi bisnekseksi. Mulla oli aina koulussa jotain tavaraa mukana, oli ne sitten jääkiekkomailoja, kasettisoittimia tai kitaroita”, Pekka kertaa.
”Jos niistä sai muutaman kympin voittoa, se laitettiin kiertämään ja hankittiin lisää myytävää. Joka päivä oli jotain kaupantekoa menossa.”
Sekä hevostaito että kaupanteko kulkevat Vehviläisillä suvussa. Jo Pekan isä Erkki teki hevosilla kauppaa ja urakoi hevospelillä myös puut 1970-luvulla valmistuneen ysitien alta Hankasalmen ja Suonenjoen väliltä.
Ensimmäisen hevoskauppansa Pekka teki ollessaan vielä alaikäinen. Hevonen oli yksivuotias Ilo-Pösö ja nuo kaupat tehtiin vielä isän valvovan silmän alla.
Melko pian Vehviläisille tuli peräti 360 kertaa startannut ja 32 kertaa voittanut Viikar. Sen Pekka osti kimpassa veljiensä Pertin ja jo edesmenneen Pentin kanssa.
Veljien merkitys Pekan elämässä on ollut iso. Tarina Hankasalmella sai alkunsa Pekan ostettua Virmashovintien varressa olleen vanhan talon Pertin kanssa alun perin vapaa-ajan asunnoksi.
Pian Pekka kuitenkin muutti taloon jo asujaksi, ja alkoi sekä rakentaa että remontoida paikkoja. Molemmat veljet olivat varsinkin uran alkutaipaleella isona apuna.
Niin oli myös isä Erkki, joka kuoli vuonna 2002 samana päivänä, kun Pekka ajoi voiton Olli-Pekka Hämäläisen valmentamalla Reisu-Juusolla Lappeenrannan V75-raveissa.
”Se voitto on jäänyt parhaiten mieleeni. Isä oli tärkeä ihminen.”
Pertti-veli jatkaa omien poikiensa Petrin, Vesan ja Jorman kanssa raviurheilun harrastamista edelleenkin. Kaikilta pojilta löytyy ajolupa, ja onpa Keski-Suomessa nähty lähtöjä, joissa on ollut ohjastajana mukana jopa viisi eri Vehviläistä.
Vehviläisten tallia kiertää itse rakennettu kilometrin mittainen rata, joka toimii valmennuksen perustana. Kuva: Petteri KivimäkiPekka Vehviläisen elämänsä hevoseksi nostaman Viikarin voittosumma oli reilut 180 000 markkaa eli suoraan euroiksi muutettuna reilut 30 000. Tässä ei suinkaan ollut koko totuus, sillä ahkera kilpailija oli myös ahkera työntekijä.
”Sen radoilta juoksemat rahat olivat vain pieni osa siitä, mitä se meille antoi. Sillä ajettiin puuta metsästä, tapahtuma-ajoja ja jouluavajaisia. Jonkin aikaa tein sen kanssa myös vossikka-ajoja Jyväskylässä”, Pekka muistuttaa.
Vuodet vierivät ja toiminta laajeni, joka suhteessa. Pekka oli 18-vuotiaana tutustunut naapuripitäjässä Kangasniemellä nuoreen Pirjo Hokkaseen, ja se oli nopeasti menoa. Tupa sai pian toisenkin asukkaan.
Alku ei ollut ruusuilla tanssimista.
”Meitä oli siinä nuoripari, jolla ei ollut mitään muuta kuin elämänhalua”, Pekka kiteyttää.
Sitä todella riitti. Pariskunnan pitivät leivässä velkarahalla ostetulla moottorisahalla tehdyt metsähommat sekä kaupankäynti hevosilla, lehmillä – ja oikeastaan kaikella mitä kuvitella saattaa.
Kihloihin Pirjo ja Pekka menivät vuonna 1980 juuri ennen esikoisensa Samin syntymää. Toinen lapsi Sanna syntyi vuonna 1984, ja tuolloin Pirjo ja Pekka menivät naimisiin.
”Häämatkallakin käytiin, Mikkelissä asti”, Pekka huomauttaa.
Perhe täydentyi vielä kaksostytöillä Annella ja Anulla. Lapsenlapsia on jo kymmenen.
Iso lapsimäärä on tuonut valtavasti iloa ja onnea, mutta murheiltakaan ei ole vältytty. Viime keväänä Sannan poika oli mukana mönkijäonnettomuudessa, joka ylitti valtakunnallisenkin uutiskynnyksen.
Koulujen päättäjäispäivän iltana tapahtuneessa tieltä suistumisessa loukkaantui kuusi nuorta, joista Vehviläisten lapsenlapsi kaikkein vakavimmin.
”Seuraavana päivänä tässä pihassa käveltiin koko perhe rinkiä, että selviääkö hän elossakaan. Maanantaina tapahtui kuitenkin ihme, Kuopion sairaalasta löytyi spesialisti, joka sanoi, että kyllä tästä mies tehdään”, Sami Vehviläinen taustoittaa.
Pojan tilanne on parantunut, mutta näön ja kuulon palautumista seurataan edelleen tarkasti.
”Ampui hän hirven tässä syksyllä, isänsä on kova metsämies. Toivotaan parasta.”
Varsinaisia hevosihmisiä jälkeläisistä ovat vain Sami ja Tiia. Sami Vehviläinen kertoo kasvaneensa isänsä mukana kengitysreissuilla kulkien.
”Olen istunut tuhansia ja tuhansia kertoja isän kengityspakin päälle katsellen, kuinka hän kengittää hevosia”, Sami summaa.
Samin lapsuusvuosina Pekka oli jo paitsi kauppamies ja kengittäjä, myös varsin aktiivinen raviurheilija.
Mitenkään selvä valinta raviurheiluun satsaaminen ei ollut. Vilkkaan hevoskaupan myötä tilanne ajautui kuitenkin siihen pisteeseen, että tilan vanha navetta muutettiin hevostalliksi.
Hevosia tuli ja meni, jotkut saattoivat vaihtaa omistajaa jo saman päivän aikana. Oli myös niitä, joilla Pekka ryhtyi harrastamaan valmennusta ja kilvanajoa.
Ensimmäisen voiton Pekalle toi Viikar vuonna 1980 ollessaan kolmivuotias, ja jo sitä ennen hän oli ylittänyt maalilinjan kahdesti ensimmäisenä. Perebor-niminen venäläisori oli kuitenkin molemmilla kerroilla sortunut laukalle juuri ennen maalia.
Työpäivä raveissa. Vuosittain ajetaan kymmeniä lähtöjä, joissa kaikki kolme Vehviläistä ovat mukana. Kuva: Ville ToivonenPaitsi kaupanteko, myös hivenen hankalat hevoset yhdistetään usein Pekka Vehviläisen nimeen. Ajotehtävistä hän ei ole tavannut kieltäytyä, vaan ajanut myös sellaisilla hevosilla, joilla muut eivät ole halunneet tai uskaltaneet ajaa.
Pekka myöntää varsinkin nuorempana suorastaan tykänneensä näyttää olevansa taitava hankalien hevosten kanssa.
”Jos joku ei saanut hevosta valjaisiin, oikein halusin näyttää, että minulta se käy”, hän kertoo.
”Eikä vieläkään ole sellaista hevosta, jota en saisi kengitettyä. Eivät nykyhevoset onneksi enää sellaisia olekaan, kuin ne orlov-sukuiset yli 40 vuotta sitten. Niitä sai välillä oikeasti pelätä.”
Iän myötä itsesuojeluvaistoa on tullut lisää, ja takavuosien kaltaiseen uhoon ja näyttämisen haluun ei enää ole tarvetta.
”Enkä varmasti päästäisi Tiiaa ajamaan sellaisilla hevosilla, joilla itse ajoin samanikäisenä kilpaa”, Pekka painottaa.
Sami Vehviläinen alkoi ajaa kilpaa jo 16-vuotiaana, vaikka hänen hevosinnostuksessaan olikin teini-iässä hetkellinen tauko. Syy oli monelle pojalle tuttuakin tutumpi – mopot.
Intoa Samin hevosuralle antoi perheen tallitoiminnan laajeneminen Jyväskylän Killerjärven ratatalliin. Hevosia oli niin paljon, että ne eivät mahtuneet kotitalleihin, ja ratatalli oli vuokrattuna Vehviläisille vuosina 1996–2003.
Tuo ajanjakso muutti Samin elämää monellakin tavalla.
”Killerillä pääsi ajamaan radalla ja siellä näki porukkaa ihan eri tavalla kuin täällä syrjässä. Se oli tälle touhulle lopullinen laukaiseva tekijä”, Sami arvioi.
”Rupesin alkuun käymään Killerin tallilla viikonloppuisin ja sitten enemmänkin. Luin ylioppilaaksi Hankasalmen lukiosta, mutta motivaatio siihen hommaan oli hyvin vähäistä.”
Pekka Vehviläinen muistaa hyvin, kuinka hurahdus ravivalmennukseen iski Samiin.
”Sami olisi ajanut hiittiä radalla vaikka läpi yön”, Pekka nauraa.
Tallilla kävi töissä myös Piia Salminen, jonka kanssa Sami lyöttäytyi yksiin ja on saanut myös kaksi lasta, Tiian ja Tonin.
”Ei se Tiian hyvyys pelkästään meistä Vehviläisistä johdu, on sillä tähän lajiin taitava äitikin”, Pekka painottaa.
Piia Salminen on ajanut urallaan 328 starttia ja kääntänyt voittajaesittelyyn 25 kertaa. Salminen on itsekin hevossukua, hänen setänsä Pekka Salminen oli ravikuningas Ponserin hoitaja Anssi Niinisen tallilla.
”Se pisin mies Ponserin voittajakuvissa”, Sami antaa tuntomerkit.
”Hevosten kenkiä täältä myydään lähes päivittäin. Niitä löytyy jokaiselle hevoselle jokaisessa koossa. Olen täydentänyt varastoa isojen toimijoiden poistomyynneistä”, Pekka Vehviläinen kertoo. Kuva: Petteri KivimäkiKun Sami sai 16-vuotiaana C-ajoluvan, Pekka oli jo Keski-Suomen tunnetuimpia raviurheilijoita. Sami saikin heti alkuun ajotehtäviä paitsi isänsä valmennettavilla, myös muiden tuttujen hevosilla.
Kipinää ei ainakaan laskenut Virva-Pojan kanssa heti ensimmäisenä ajokeväänä tulleet kaksi voittoa.
Vuonna 2001 Sami ajoi ykkössijoja jo 24, ja yksi niistä vei hänet historian kirjoihin. Joulukuun 15. päivä vuonna 2001 hän ohjasti Mr Icemanin ykköseksi Killerin 75-lähdössä ja kirjautti samalla itsensä tuon ajan nuorimmaksi 75-voittajaksi, tuolloin nippa nappa 21-vuotiaana.
Parikymppiset ohjastajat ovat ravivoittajina nykyisin arkipäivää, mutta 2000-luvun taitteessa tilanne oli toinen. Nuorille ohjastajille ei juurikaan ollut erikoislähtöjä, joissa he olisivat päässeet esittelemään taitojaan vertaisiaan vastaan.
”Samiakin verrattiin 2000-luvun alussa Juha Utalaan ja Mika Forssiin, jotka kuitenkin ovat yli kymmenen vuotta häntä vanhempia”, Pekka-isä muistelee asetelmaa.
Samin uran paras voittomäärä on vuodelta 2005, jolloin hän täytti 25 vuotta. Tuolloin hän ajoi 47 ykkössijaa.
”Ei sitä pidetty silloin oikein minään”, Sami toteaa.
”Se oli tiukkaa aikaa, eikä meillä nuorilla ollut vanhojen konnien puristuksessa juurikaan mahdollisuuksia. Keski-Suomessakin oli kuskimarkkinoilla iso ruuhka siihen aikaan, eikä nuoria kuskeja nostettu muutenkaan siihen aikaan kummemmin esiin.”
”Tämä on sellainen laji, ettei niin taitavaa ihmistä ole, etteikö joskus toisten apua tarvitse.”
Totta on, että 1980-luvulla syntyneet ovat Suomen ohjastajamarkkinoilla jääneet väliinputoajiksi.
Tuhannen voiton kerhoon heitä on toistaiseksi yltänyt vasta kaksi, Tommi Kylliäinen (s. 1981) sekä Henri Bollström (s. 1984). Epäilemättä tässäkin on syytä siihen, että todellinen läpimurto ohjastajamarkkinoilla jäi Samilla tekemättä.
Kipinä kilvanajoon ei kuitenkaan ole sammunut. Viime aikoina pikemminkin päinvastoin. Yksi motivaattori on 1000 voiton raja, joka on vuoden 2026 alussa reilun 150 voiton päässä.
”Mulla on pieni vedonlyöntikin käynnissä siitä, että kun vuonna 2030 täytän 50 vuotta, pyöreiden vuosien lisäksi juhlitaan toivottavasti myös tuhatta voittoa.”
Pääasiallisen elantonsa Sami Vehviläinen saa kengityksistä. Tilannettaan Sami kuvailee loistavaksi, sillä hän saa valita asiakkaansa, joita riittää jonoksi asti.
Kysyntää taitavalle kengittäjälle alkoi olla 2000-luvun alussa Killerin tallin pyöriessä kiivaimmillaan. Jälkikäteen ajateltuna touhua saattoi olla liikaakin.
”Nyt pitäisi vähän ruveta jo miettimään ikää ja kaikkia kolotuksia, jotka tässä työssä tulevat sivutuotteena. Silloin kengitin paljon ravureita ammattitreenareillekin, mutta nyt homma pyörii pääasiassa ratsujen varassa.”
Siihen on selvät syynsä.
”Miten sen sanoisi hienosti… Ravureiden kengittäminen on haasteellisempaa”, Sami aloittaa.
”Jos et itse niitä aja, niin muiden kuskien balanssiehdotuksia tulee joka startin jälkeen ja niitä kenkiä saat olla lyömässä koko ajan jalkoihin.”
Sami kertoo kengittävänsä nykyisin käytännössä vain sellaisia ravureita, joilla hän ajaa itse myös kilpaa.
”Se on yhteistyöketju. Jos löydän hevoselle sen oikean balanssin, niin saan nauttia työn hedelmistä myös radalla. Silloin se on mielekästä, ja siihen liittyy oikealla tavalla jatkuvuutta ja yhteistyön iloa.”
Pekassa ja Samissa on paljon samaa, mutta myös paljon eroja. Siinä missä Pekka häärää energisesti touhuten, on Sami luonteeltaan ja olemukseltaan rauhallisempi pakkaus.
”Me ollaan erilaisia sieluja, mutta ovathan meidän lähtökohtammekin olleet aivan erilaiset”, Sami muistuttaa.
”Pekan on kaikki pitänyt tehdä ja kaivella itse, ja varmaan senkin takia hän on eri tavalla aktiivinen. Hän ostaa ensin ja miettii sitten, että mitä hän sillä hevosella tai tavaralla tekee. Minä olen selvästi harkitsevampi.”
Samin ryhdikäs olemus ei ole pelkkää kulissia. Yhtenä vaihtoehtona olisi ollut suunnata armeijauralle. Sami kertoo olleensa armeijassa vuoden, ja myös sotilasuralla jatkamisen innokkuutta tiedusteltiin.
”Se kävi hetken mielessä, mutta ajattelin pitää sen sitten lähinnä takaporttina. Sitä ei ole koskaan tarvinnut käyttää, hyvin on pärjätty tälläkin tiellä.”
Mitä Vehviläisen valinnasta ei löydy, sitä ei raviurheilijan harrastaja tarvitse. Kuva: Petteri KivimäkiPekka Vehviläinen on myös olemukseltaan enemmän omien polkujensa kulkija. Miehen yleisesti tunnettu lempinimi on Jenkki-Pekka, ja tiettyä Amerikan meininkiä hänessä kieltämättä on, habituksesta lähtien.
”Minulla on ollut nuoruusvuosista asti omanlainen tyyli, pitkä tukka ja pillifarkut”, Pekka hymyilee.
”Aikanaan soitin rumpuja bändeissäkin. Kuunneltiin Hurriganesia ja tehtiin muutamia diskokeikkoja.”
Pekan nuoruuden harrastuksiin kuuluivat myös jääkiekko ja jopa kilpapyöräily. Rajoittavana tekijänä kaikessa on ollut astma, mutta senkin hän on pystynyt pitämään kurissa peruslääkityksellä.
Jo lähes 50 vuotta Pekan kanssa yhteistä taivalta on taittanut Pirjo Vehviläinen. Hänen roolinsa kokonaisuudessa on selvästi suuri, vaikka Pirjo haluaakin pysyä syrjässä huomiosta.
”Pirjo pitää meistä huolen. Katsoo päältä, tekee ruoat ja pitää vaatteet puhtaana. Aina kun lähdetään tästä johonkin reissuun, kamat ovat valmiina”, Pekka kiittelee.
Pekan ja Pirjon arki pyörii pitkälti kotikulmilla.
”Minähän lähtisin vaikka Kiinaan, mutta Pekka ei nouse lentokoneeseen”, Pirjo huomauttaa.
Ehkäpä edessä on kuitenkin laivareissu. Pekka Vehviläiseltä puuttuu enää kolme totoravirataa, jolla hän ei ole kilpaa ajanut, ja nuo aukot olisi tarkoitus täyttää. Radat ovat Sodankylä, Kurtakko ja Maarianhamina.
”Koivusen Harri on luvannut minulle jo hevosenkin ilmoittaa, jos sinne lähden.”
Pirjo Vehviläisen oma ravi-innostus on viime vuosina kasvanut seuraavan sukupolven eli Tiia Vehviläisen myötä.
”Hän ei anna mummun ajaa autoa, mutta seuraksi kelpaan”, Pirjo nauraa.
”Tiia on tuonut minullekin paljon intoa ja energiaa. Se syttyi jo hänen ponivuosinaan, kun ponien kanssa sai koko ajan olla reissaamassa. Niitä tuli ja meni edestakaisin, ja parhaimmillaan Tiialla oli tässä pihassa kymmenkunta ponia. Se vasta olikin touhua.”
Jännitys pojantyttären kisoja seuratessa on aivan erilainen kuin tuhansia startteja ajaneiden Pekan ja Samin kohdalla.
”Tiian ajot jännittävät minua aivan hirveästi. Oikein sydämestä ottaa, kun hän ajaa kilpaa. Haluaisin niin kovasti, että hän pärjäisi”, Pirjo huokaa.
”Minä olen tällainen suodatin sukupolvien välissä”, Sami Vehviläinen nauraa. Kuva: Petteri KivimäkiPekka Vehviläinen täyttää 65 vuotta helmikuussa ennen tämän julkaisun ilmestymistä.
”Jään samana päivänä eläkkeelle”, Pekka väittää.
Muuta perhettä kommentti naurattaa, kovastikin.
”Kyllä minä jatkossakin silti tallille menen. Tykkään ruokkia ja katsella hevosia, mutta katsotaan sitten, kuka tämän firman ottaa pyörittääkseen”, Pekka sentään loiventaa.
Sami huomauttaa, että sukupolvenvaihdos olisi todennäköisesti jo tehty, jos sellainen olisi yksinkertainen temppu.
”Alenevassa polvessa sen vetovastuun pitää mennä, ja voi olla, että Tiia onkin seuraava pomo”, Sami pohtii.
Sami olettaa, että kun Pekka joskus vauhtiaan hiljentää, aivan samanlaisena monipalveluyrityksenä toiminta tuskin jatkuu.
”Pekassa kuitenkin riittää vielä niin paljon virtaa, että senkään takia vaihtoehtoja ei ole koluttu loppuun asti.”
Vehviläiset ovat olleet viime vuosina tuttu näky Ypäjän varsahuutokaupassa. Sami kertookin, että sekä nuoriin hevosiin että valmennuspuolelle on nyt tarkoitus satsata.
Varsinkin viimesyksyinen ostos Nordic Nyla (Zephyr Kronos) on Samin mukaan oikein hyvän tuntuinen varsa. Ehkäpä siinä on hevonen, joka räjäyttää Vehviläiset myös ikäluokkalähtöjen osalta otsikoihin?
Kerta ei tosin olisi ensimmäinen, Pekka Vehviläinen ohjasti jo vuonna 1991 Asko Kemiläisen valmentamalla Lady Recordilla Kriteriumin karsinnan voiton ja Tammakriteriumin kakkossijan.
”Niukasti hävittiin Pamela Bagille.”
Pekka Vehviläisen lupaus eläkkeelle jäämisestä 65-vuotispäivänään ei pitänyt kutiaan. Kuva: Petteri KivimäkiVehviläiset ovat vuosien mittaan olleet paljon mukana myös yhteisten asioiden hoitamisessa. Sami Vehviläinen on nykyisin Suomen Ravivalmentajat ry:n hallituksessa, jossa Pekka oli aikaisemmin pitkän pätkän.
Myös paikallisen hevosseuran toiminnassa Vehviläiset ovat vahvasti mukana. Pekka on palkittu erinäisistä ansioistaan Suomen Hippoksen kultaisella ansiomerkillä.
Vehviläisen perhe tiedetään ravi-Suomessa laajasti, mutta heidän maineensa voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, keneltä kysytään.
Lajin keskivertoseuraajan silmissä Pekka Vehviläinen ei ehkä näyttäydy merkkihahmona. Alan aktiivien piirissä hänet ja Vehviläiset muutenkin tunnetaan erityisen avuliaina ihmisinä.
”Tämä on sellainen laji, ettei niin taitavaa ihmistä ole, etteikö joskus toisten apua tarvitse”, Pekka painottaa.
”Jos joltain vaikka menee auto lähiseudulla rikki, niin tietysti on annettu kuljetuskalustoa lainaan tai menty lähdetty tien päälle auttamaan. Ja kun kauppaa tehdään, sen pitää olla rehellisellä pohjalla. Vihamiehiä ei ole tullut.”
Pekka Vehviläinen puhuu asiasta samaan tapaan kuin alussa kuvailemastaan luokkanoususta. Toteavasti ja tyytyväisenä, mutta kerskailematta.
”Vaikka on ollut niukkaa ja tiukkaa, niin tyhjästä tämä on rakennettu. Tyytyväinen pitää olla siihen, missä ollaan nyt.”
Varpunen sirkuttaa pihapuussa ja talon isännän suupielessä karehtii vieno hymy. Vehviläisen dynastiassa on kaikki hyvin.
Juttu on ensimmäisen kerran julkaistu MT Hevosten helmikuussa ilmestyneessä vuosikuvastossa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
