Suomen kouluratsastuksen äidin Kyra Kyrklundin ja hänen tanskalaisen oppilaansa Cathrine Laudrup-Dufourin yhteinen valmennusklinikka viime sunnuntaina Ruskeasuon maneesissa Helsingissä otettiin vastaan valtavalla innostuksella.
72-vuotias Kyrkund on ehtinyt pitää Suomessa paljonkin klinikoita, mutta tämän kertainen tilaisuus oli erilainen, kun mukana oli yksi maailman parhaista ratsastajista. Kyrklundille Laudrup-Dufourin mukana olo oli tärkeää erityisesti nyt, kun hän ei itse enää ratsasta ja pysty näyttämään, miten oikein taitava ratsastaja saa hevoset loistamaan. Ratsuina nähtiin suomalaisia kouluhevosia, joista Laudrup-Dufour ja Kyrklund valitsivat klinikkaan sopivimmat.
32-vuotias Laudrup-Dufour oli Tokion olympialaisissa kahdesti neljännellä sijalla. Pariisissa hän voitti Tanskalle joukkuehopeaa hevosella Mount St John Freestyle. Hän oli joukkuekilpailun paras ratsastaja, mutta finaalirata ei onnistunut täysin, ja hän jäi henkilökohtaisessa kilpailussa viidenneksi.
Kyrklundin ja Laudrup-Dufourin tiet kohtasivat loppuvuodesta 2015, kun nuorten luokissa loistanut ratsastaja ei tanskalaisen valmentajansa Rune Willumin kanssa keksinyt, kuinka ratsu Atterupgaards Cassidy oppisi kunnolla vaikeimmat kouluratsastusliikkeet piaffen ja passagen. Willum ohjasi hänet oman valmentajansa Kyra Kyrklundin oppiin.
Kyrklund muisti heti Cassidyn – kuinka se kilparadalla juurtui maahan siinä vaiheessa, kun sen olisi pitänyt ravata somasti paikoillaan. Hän käski Laudrup-Dufourin istua selässä tekemättä mitään, ja sitten hän opetti hevoselle piaffen. Cassidysta tuli maailmanluokan hevonen ja Kyrklundista Laudrup-Dufourin valmentaja.
Laudrup-Dufour oli koko päivän silmin nähden iloinen, innostunut ja reipas. Hän painotti, että Kyrklund on osaamisessa kaukana hänen edellään, mutta yhteistyössä auttaa se, että päämääränä on sama tunne hevosen kanssa.
”Kouluratsastus on yhdistelmä urheilua ja taidetta, mielestäni suhteessa 50/50. Se on kuin balettia. Ja kuten baletin, myös ratsastuksen pitää näyttää helpolta, mutta se vaatii vuosia harjoittelua. Jos taas ratsastus on vain urheilua, hevosesta tulee helposti ratsastajalle vastustaja”, Kyrklund sanoi.
Tärkeää ei ole vain oppia ratsastamaan, vaan oppia olemaan hevosten kanssa. Kaiken pohjalla ja alussa on rakkaus niihin.
”Kun kävin ratsastuskoulussa, halusin hoitaa, harjata hevosia ja lapioida lantaa. Ratsastus oli vain jotain, jonka perusteella sain olla tallilla”, Laudrup Dufour kertoi.
Klinikalla esiintyi seitsemän hevosta, joista hän ratsasti viidellä. Lisäksi Kyrklund valmensi kahta nuorta ratsastajaa hevosineen.
Laudrup Dufour haluaa hevosista sellaisia, että ne tarjoavat hänelle asioita, kuin kysyvät, että tehdäänkö tätä vai tätä. Hänen taidoillaan se tapahtui.
Kyrklund selitti, että ratsastuksen pitääkin olla kuin tanssia. Se tapahtuu yhdessä hevosen kanssa, mutta ratsastaja on silti se, joka vie; hänellä pitää olla reitti ja idea.
”En halua, että menet tässä radalla kuin pihakanat kotonani”, Kyrklund neuvoi nuorta ratsastajaa proosallisemmin.
Hevosista päivän tähti oli Stella Hagelstamin kasvattama 7-vuotias ruuna Hagels Prince Nassak. Se oli ollut kesällä kaksi kuukautta kesälomalla, mutta se oli upeassa kunnossa ja hienosti koulutettu.
”Kun puhumme laadusta, puhumme tällaisesta hevosesta”, Laudrup-Dufour sanoi ja nauroi olevansa huolissaan tulevien vuosien vastustajasta kilparadoilla.
Prince Nassak on hevonen, jonka on vaivatonta tehdä kaikki grand prix -radan asiat.
Osaamista on myös tajuta, että kaikki hevoset eivät ole sellaisia, vaikka niitä kouluttaisi kuinka hyvin.
”Jokainen hevonen ei ole sopiva GP:hen. Esteratsastuksessa se on helpompi ymmärtää. Jos sinulla on 140-sentin luokkien hevonen ja viet sen 160-radalle, on kaksi vaihtoehtoa; joko kuolet tai hevonen alkaa pysähtyä esteille”, Kyrkund hymähti.
”Kaikkein vaikeinta kouluratsastuksessa on saada hevonen kantamaan nenänsä ylhäällä, ja samalla pysymään toimivana selästään.” Kyra Kyrklund
Kyra Kyrklundin ja Cathrine Laudrup-Dufourin systeemi ratsastuksessa on yksinkertainen. Ensin hevoselta pyydetään jotain avuilla kuin kuiskaamalla. Jos se ei reagoi, sille kuin huudahdetaan, ja sitten taas palataan kuiskaamiseen.
Ratsastaminen kilpailuissa ja valmennuksissa on erilaista, Kyrklund huomautti. Treenissä tuodaan esiin vaikeudet ja korjattavat kohdat, kun taas kilpailuissa arvostelulajissa voittaa se, joka piilottaa heikkoutensa parhaiten.
Kyrklund haluaa ratsastajien istuvan liikkeen mukana, mutta jämäkästi. Kun ratsastaja on vakaa, hän pystyy antamaan hevosen muodolle oikean raamin ja samalla hän pystyy olemaan kädellään pehmeä ja herkkä. Hevosta ei saa häiritä epämääräisyyksillä.
”Inhoan sitä, kun joku sanoo, että käytä enemmän istuntaa. Olen että ’mitä helkkaria?’. Hevonen haluaa seurata ratsastajan painoa, ja jos ratsastaja menee satulassa eteen ja taakse, hevonen ei tiedä, minne sen pitää mennä”, Kyrklund sanoi.
Laudrup-Dufour lisäsi, että Kyrklund selitti hänelle aikanaan saman sanomalla, että jos haluat, että polkupyörä menee lujempaa, ei silloin hinkata pyöränsatulaa, vaan laitetaan energiaa pedaaleihin.
Istunnalla ratsastaja kuitenkin kertoo suunnan ja pienellä pompulla ylös ja alas hän voi vaikuttaa hevosen askeleeseen.
Ratsastajan pitää saada hevonen odottamaan hänen apujaan, mutta samalla hänen pitää avuillaan kuin avata hevoselle ovi, että se tietää, minne se saa mennä.
”Kaikkein vaikeinta kouluratsastuksessa on saada hevonen kantamaan nenänsä ylhäällä, ja samalla pysymään toimivana selästään”, Kyrklund sanoi.
Hevosten hyvinvointikeskustelusta Laudrup-Dufour, Kyrklund ja hänen miehensä Richard White totesivat, että jokaisella hevosalalla työskentelevällä on nyt vastuu näyttää, että asiat tehdään oikealla tavalla.
Nyt lajia vastaan on kuitenkin hyökätty myös puutteellisin tiedoin. White huomautti, että esimerkiksi jos ratsuhevosen kieli on sininen, se kertoo kyllä siitä, että ohjastuntuma ei ole oikeanlainen. Eri kysymys on, onko se hevoselle tuskallista. Kyllähän ihmisen sormikin sinistyy äkkiä pienellä puristuksella, mutta ei se mitään tuskaa aiheuta.
”Jos hevonen kokee epämiellyttävyyttä, se kyllä näyttää sen”, White sanoi.
