Ratamestari Johanna Mikkola siirtyi Pariisista Ypäjälle − olympialaisissa ja SM-kisoissa ”Ei mitään samaa”

”Oli tosi hieno kilpailu! Mieletöntä urheilua, huippuhevosia ja mielettömän vaikeita ratoja”, Johanna Mikkola summaa.

Ratsastuksen taito kehittyy koko ajan, ja jalostus tuottaa vuosi vuodelta parempia estehevosia. Se tekee ratamestareiden tehtävästä vaikean. Eroja maailman parhaiden ratsukoiden välillä haetaan nostamalla korkeutta, vaikeuttamalla esteiden välejä ja tekemällä esteistä optisesti sellaisia, että hevoset pudottavat ne helpommin. Vesihauta tai muurieste tuovat oman mausteensa radalle, mutta hyvin harvoin korkealla tasolla hevoset kieltäytyvät niitä hyppäämästä.

Mikkola kertoo, että koskaan ennen historiassa ei ole hypätty yhtä isoa rataa kuin tiistain finaalissa Pariisissa.

”Kaikki pystyt olivat sen 165 senttiä. Vain ensimmäinen este ja kolmoissarjan viimeinen osa olivat matalampia”, hän kertoo.

Myös esteiden välit olivat kaikki sellaisia, että ratsastajien piti tehdä jokin päätös askelmäärän suhteen.

”Finaalissa vain sarjalle oli normaali etäisyys. Rata vaati paljon taitoa ja paljon yhteistyötä hevosen kanssa”, Mikkola kertoo.

Osalle hevosista tuli yllätyksenä, että esteet olivat niinkin korkealla. Ne pudottelivat ja moni ratsastaja päätyi keskeyttämään.

Esteratsastuksen olympiakullan voitti Saksan Christian Kukuk hevosella Checker 47. Sille 165-senttinen harva, maanvärinen este ei tuottanut ongelmia.  Kuva: FEI/Benjamin Clark

Kaikki esteet maalattiin paikan päällä tarkan suunnitelman mukaisesti. Vaikeutta tuo väri, joka ei hevosen silmiin erotu hyvin kentän pohjamateriaalista. Ylimmäisten puomien ylälaitoihin sipaistiin vaaleaa raitaa, ja värejä muuteltiin vielä kilpailun kuluessa.

Esteet olivat kevyitä ja harvoja, ja niiden sivussa olevat koristeet sijoitettiin hieman esteiden taakse, niin että ne eivät auta hevosta.

”Samalla radat olivat reilut hevosia kohtaan, eikä esimerkiksi sarjaväleillä leikitty”, Mikkola kertoo.

Tarkkuus rakentamisessa kannatti. Ratamestarin tavoitteena oli saada ensimmäisestä henkilökohtaisesta karsintaluokasta 20 nollarataa, ja finaaliradalta yhdestä kolmeen nollaa. Karsintaluokassa nollia tuli tasan 20, ja uusintaan pääsi kolme ratsukkoa. Mikkola huomauttaa, että tässä oli toki tuuriakin, sillä moni hyvä rata toi vain hipaisupudotuksen.

Olympialaisten esteratsastuksessa jaettiin viikko sitten perjantaina joukkuemitalit, joista kulta meni Englantiin, hopea Yhdysvaltoihin ja pronssi Ranskaan. Henkilökohtainen finaali hypättiin tiistaina. Kullan vei Saksan Christian Kukuk hevosella Checker 47, hopean Sveitsin Steve Guerdat Dynamix de Belhemellä ja pronssia Hollannin Maikel van der Vleuten hevosella Beauville Z.

Hopeamitalisti Steve Guerdat ja Dynamix de Belhemel Eiffel-tornista vaikutteita saaneella esteellä.  Kuva: FEI/Benjamin Clark

Keskiviikkona Mikkola lensi takaisin Suomeen, ja heti torstaina alkoivat Ypäjällä esteratsastuksen suomenmestaruuskilpailut, joissa Mikkola rakentaa yhdessä Tomas Kivirannan kanssa.

”Siellä ei ole mitään samaa kuin Pariisissa. Tämä pitää unohtaa”, Mikkola hymähtää.

Hän toteaa, että Suomessa osa luokista pitää tehdä niin helpoiksi kuin mahdollista, osassa voi vähän leikkiä väreillä ja joku väli voi haastaa. Mutta siinä kaikki.

”Erot tulevat kyllä jo sillä, että tekee oikean kokoisen radan”, hän sanoo.

Olympiahevoset ovat vielä toista maata kuin mitä Suomessa nähdään.

”Niillä hevosilla on nopeutta, voimaa, varovaisuutta ja älyä. Varsinkin älyä”, Mikkola kuvaa.

Myös kokemus on tärkeää. Kilpaillessaan hevoset oppivat koko ajan tulkitsemaan erilaisia radankohtia ja esteitä. Mikkola kertoo, että Pariisin suoritukset olivat kaikkiaan paljon parempia kuin kolme vuotta aiemmin Tokiossa, jolloin hevosilla ei koronan takia ollut päässyt kilpailemaan normaalisti.

Scott Brash ja Jefferson korealla muurilla. Laatikoiden numerointi varmistaa nopean kokoamisen, jos joku hevonen rikkoo esteen.  Kuva: FEI/Benjamin Clark

Hevosen hyvinvointi oli Pariisissa iso puheenaihe. Mikkola miettii, että olympiatasolla ei voi suorittaa kuin hyvinvoiva hevonen. Hevoset tarkistetaan hyvin radan jälkeen. ja suoritus hylätään, jos hevosessa on kuinka pieni verinaarmu tahansa.

Hyvin koulutetun hevosen kanssa ei käytetä vahvoja apuja, eikä stressaantunut hevonen kerta kaikkiaan selviä vaativimmista tehtävistä.

”Eihän ne hyppäisi noita, jos ne eivät haluaisi. Ne voivat sanoa, että eivät mene”, hän painottaa. ”Enemmän puskaratsastajat kiusaavat hevosiaan, kun ei osata ratsastaa, eikä ole sellaista kehonhallintaa. Hyvin hoidettu kilpahevonen voi varmasti paremmin kuin paskassa seisova ylilihava harrasteratsu.”

Viimeisin suomalainen esteratsukko olympialaisissa on ollut Christopher Wegelius Monday Morningilla vuonna 1980 eli 44 vuotta sitten. Mikkola uskoo, että tauko tulee jatkumaan. Olympiahevoset ovat niin kalliita, että suomalaisilla ei ole niihin varaa.

”Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta estehevoset Pariisissa maksoivat monta miljoonaa. Jos jollain suomalaisella olisi tuollainen, se myytäisiin. Ei meillä ole varaa pitää tuollaisia hevosia”, Mikkola sanoo.

Hevosopistolla on yksi Suomen harvoista estenurmikentistä. Johanna Mikkola viihtyy Ypäjällä. Kuva: Hevosopisto/Sini Mansikka

Eikä hän itse edes unelmoi rakentamisesta olympialaisissa. Hän asuu Suomessa ja toimii leipätöinään tallimestarina ja valmentajana lohjalaisella Talli Wistillä. Kotonaan hänellä on tallissa tammoja ja nuoria hevosia, mutta itse hän ei enää ratsasta. Mikkola toteaa, että Suomesta ei voi kerätä sitä osaamista, jonka olympiaratamestari tarvitsee.

”Kyllä tämä on näiden bodojen hommaa. Suomesta käsin on mahdotonta saada tatsi, näkemys ja kokemus rakentamiseen, jossa jokainen sentti on niin tarkka. Kaikki asiat radalla testataan ja harjoitellaan, eikä meillä Suomessa hypätä tällaista kuin kerran vuodessa Helsinki Horse Showssa”, hän muistuttaa.

Ypäjälle, helpompien tehtävien ääreen on silti kiva palata. On se ainakin kotoisampi kuin Versailles’n linnan puisto.

”Ypäjällä on puitteet kohdallaan, kenttä hyvässä kunnossa ja aurinko paistaa”, Mikkola myhäilee.