Kun helsinkiläistyttö Annina Kokkonen oli aikanaan työharjoittelussa Vermon klinikalla, eläinlääkäri sanoi hänelle ensimmäisenä perjantaina, että katso ettei sinulle käy mitään viikonloppuna, emme pärjää ilman sinua. Tyttö liuotteli röntgenkuvia näkyviin ja oli kaikin tavoin reipas.
Hän oli myös vanhanajan tallityttö, joka oppi käsittelemään sen aikaisia tuntihevosia. Ne olivat stressaantuneita ja varmaan välillä kipeitäkin, joten pelkästään satulan saaminen selkään vaati rohkeutta ja vippaskonsteja. Siitä on ollut hyötyä näihin päiviin saakka, eikä Kokkoselta jää hevonen pistämättä.
Ennen abivuottaan hän vietti kesän Saksassa hevoskasvattajalla. Se lisäsi hevosinnostusta niin paljon, että hän päätyi Ypäjälle ratsastuksenopettajaopintoihin. Valmistuttuaan hän opetti Helsingissä ja sitten lähti kaikkien yllätykseksi Kuopioon. Kun ratsastustuntien pitäminen alkoi käydä äänen päälle, Kokkonen muutti takaisin Helsinkiin ja päätti aloittaa sisätyöt.
Hän sai paikan Nordea Rahoituksesta ja opiskeli työn ohessa merkonomiksi. Talvella se oli ookoo, mutta joka kevät, kun aurinko alkoi paistaa, hän mietti, miksi ihmeessä hän kuihtuu toimistossa.
Irtiotto tapahtui keväällä 2005. Ystävätär yllytti hakemaan ulkomaille eläinlääketieteelliseen ja äitikin innosti, että mene nyt, kun olen vielä töissä ja pystyn tukemaan sinua taloudellisesti. Sen suhteen ei tosin olisi ollut kiire – äiti käy yhä töissä, opiskeltuaan 73-vuotiaana uuden ammatin lähihoitajaksi.
Useimmissa maissa hakuajat olivat siltä keväältä ohi, mutta Saksaan ehti, ja Kokkonen pääsi sinne. Koko opintojen ajan ajatus oli tulla hevostenlääkäriksi. Valmistumisensa jälkeen hän kouluttautui vielä hevoskiropraktikoksi.
Suomeen hän palasi paremman palkan ja työolojen houkuttelemana. Silloin kymmenisen vuotta sitten Saksassa vastavalmistuneen eläinlääkärin palkka oli 1500 euroa kuussa. Kokkonen sai tingattua itselleen 2200 euroa, joka sisälsi säännölliset viikonloppu- ja yöpäivystykset. Hierarkia oli kova, eikä vastavalmistunut saanut tehdä juuri mitään hoitotoimenpiteitä – paitsi päivystysaikaan piti selättää yksin kaikki haaverit.
Suomessa hän aloitti Laukaan klinikalla.
”Sitä klinikkakiirettä on vähän ikävä, kun on yksi ähky, yksi murtuma ja sitten varsinaiset asiakkaat vielä samaan aikaan”, hän hymyilee.
Koronavuosien aikaan tie johti pääkaupunkiseudulle, jossa hän työskentelee nimellä A&M Hevoseläinlääkärit. Työskentely talleilla on osoittautunut toimivaksi. Monet hevoset ovat niin rauhattomia tullessaan vieraaseen paikkaan, että tutkiminen onnistuu paremmin kotona. Nykyisten laitteiden myötä laadukas ultraus, röntgenkuvat ja myös vatsantähystykset onnistuvat kannettavilla laitteilla.
Pääasiassa Kokkonen hoitaa harraste- ja kilparatsuja. Asiakkailtaan hän toivoisi toimivuutta. Hän miettii, että hevosten ei pidä olla niin kovassa kurissa kuin usein Saksassa, jolloin ne saattavat sulkeutua, mutta eivät ne myöskään saisi tehdä mitä tahansa.
”Saksassa yksikään hevonen ei astunut varpaalleni, mutta täällä on niitä, joilla ei ole mitään kuria. Pitää muistaa se sanonta, että minä voin tappaa hevosen sekunnissa, mutta myös se voi tappaa minut sekunnissa”, Kokkonen painottaa.
”Jossain on vaadittu, että eläinlääkärien pitäisi alkaa pitää kypärää.”
Se, missä suomalaiset ovat erityisen hyviä, on hevosen analysoiminen.
”Suomessa harrastajillakin on hyvä fiilis hevosiinsa: he osaavat lukea niiden käytöstä hyvin, joten eläinlääkärin kannattaa kuunnella heitä”, Kokkonen kiittää.
Makupalojen avulla voi tehdä hyvää kouluttamista esimerkiksi pistämiseen, mutta hevosen pitää kunnioittaa ihmistä, Kokkonen sanoo.
”Jossain on vaadittu, että eläinlääkärien pitäisi alkaa pitää kypärää. Siinä vaiheessa minä sitten vaihdan ammattia”, hän huokaa.
Joten hän keksii vielä neljännen uravaihtoehdon.
”Ambulanssikuski. Saisi ajaa kovaa, ja siinä tapahtuisi paljon!”
