Pekka Koposen ensimmäistä autoaan koskeva muistelus (MT 16.6.) innoitti jatkamaan samasta aihepiiristä 70 vuoden takaa, jolloin maassa elettiin jatkosodan neljättä vuotta.
Noilta ajoilta ei lelujen kohdalta ainakaan kirjoittajalla ole paljon muisteltavaa. Siksi automuisto alkukesältä 1944 on jäänyt vahvana mieleen.
Isä oli päässyt lomalle rintamalta ja tuonut mukanaan valtavan paketin, jota tuvan lattialla aikuisten ympärillä päivitellessä availin. Luultavasti naamani oli näkemisen arvoinen, kun paketista kuoriutui uusinta mallia oleva vaaleanvihreä, polkimilla liikuteltava ja ratista ohjattava avoauto.
Auto oli kuin konsanaan tehdasvalmisteinen: sen runko oli puusta kaarevaksi koverrettu, etusäleikkö, valot ja puskurit hohtivat hopeanharmaiksi kromattuina ja viimeistely ulottui puupyörien punaiseen maaliin ja mustasta kumista leikattuihin ”renkaisiin” asti.
Taitavaa käsityötä selitti isän sekä puu- että rautasepän töihin nuorena saama koulutus. Myöhemmin olen joskus pohdiskellut, montakohan viikkoa tai kuukautta aikaa tämän puhdetyön parissa kului, mistä tarvitut maalit ja materiaalit löytyivät ja miten noinkin kookas paketti saatiin Rukajärveltä Juukaan.
Isä palveli rintamalla 22. TykK:n kuorma-auton kuljettajana, joten huoltoajoilla Lieksaan saattoi tämäkin auto päästä melkein perille.
Jos auton tuonti olisi lykkääntynyt loppukesään, olisi se taistelujen alettua jäänyt luultavasti naapurin iloksi.
Harva auto on kuitenkaan täydellinen ja tässä ongelmaksi osoittautui sen raskas polkeminen. Autoa jaksoi liikuttaa vain kovalla pohjalla eli tuvan lattialla, sillä asvalttiteitä ei maalla ollut – eikä muuten ole vieläkään.
Kavereiden kanssa toisiamme ulkona aikamme työntelimme, mutta navetan ajosillalta otettu lisävauhti johti kolariin, jossa auton ”konepelti” eli käytännössä auto halkesi.
Isä pellitti halkeaman, mutta kolaroitu auto ei enää oikein innostanut.
Aloimme muutenkin kasvaa ulos autosta ja jostain ihme oivalluksesta keksimme polttaa sen. Polttohautauksessa meni arvokas puhdetyö, joka aikanaan olisi saattanut kiinnostaa alan museoita.
Ensimmäinen auto johti kuitenkin osaltaan elinikäiseen kiinnostukseen autoihin, joiden kehittymistä olen sittemmin saanut seurata runsaan kahdenkymmenen oman ajopelin välityksellä.
SEPPO TANSKANEN
Helsinki
n MT:n ”Minun autoni” -palstalla esitellään autoja, jotka
ovat jääneet mieleen. Lukijat voivat lähettää napakoita
autotarinoitaan (mielellään kuvan kanssa) osoitteeseen:
Maaseudun Tulevaisuus / ”Minun autoni”, Pl 440, 00101 Helsinki tai sähköpostilla jarmo.palokallio@maaseuduntulevaisuus.fi Julkaistuista kirjoituksista maksamme 100 euron palkkion.