
Tavarat lennähtivät apukuskin sylistä lattialle ja koira vinkaisi säikähtäneenä.
Taas tuli haamujarrutus. Tämän hetken tilanteessa itsestään ajava auto kuulostaa lähinnä utopialta tai huonolta vitsiltä.
Mutta se ei ole vitsi. Elektroniset järjestelmät reagoivat jo nyt nopeammin kuin ihminen koskaan pystyy. Kun autossa on lisäksi kamerat, tutkat, anturit, kartat ja jatkuvasti oppiva ohjelmisto, on selvää, että ennemmin tai myöhemmin kone alkaa ajaa ihmistä paremmin.
Mutta siihen asti eletään välitilassa, joka on tuskastuttava ja välillä suorastaan koominen.
Tämän hetken autot ovat kuin ylivarovaisia autokoulun oppilaita, joilla on täydellisen tietämättömyyden tuoma itseluottamus. Ne osaavat paljon, mutta eivät oikeastaan ymmärrä mitään. Ja juuri siksi ne tekevät välillä täysin käsittämättömiä ratkaisuja.
Yksi järjestelmä säikähtää varjoa asfaltilla ja jarruttaa keskellä moottoritietä. Toinen korjaa omaa mokansa katastrofaalisella tavalla: ajauduttuaan ensin liian lähelle reunaviivaa auto ohjaa tyynesti keskiviivan yli. Kolmas piippaa jokaisesta tilanteesta kuin herätyskello. Jokaisella merkillä tuntuu olevan oma perisyntinsä.
Kyse on siitä, että auto yrittää epätoivoisesti välttää virheitä.
Valmistajat eivät nimittäin voi ottaa sitä riskiä, että järjestelmä jättää reagoimatta. Jos vaihtoehtoina ovat turha haamujarrutus tai otsikot kuolonkolarista, ohjelmoija valitsee aina jarrutuksen. Siksi autot reagoivat liian aikaisin, liian voimakkaasti ja liian hermostuneesti.
Ihminen taas toimii päinvastoin. Kokeneelle kuljettajalle liikenne ei ole pelkkää dataa vaan jatkuvaa tilanteen tulkintaa. Kuski näkee jo kaukaa, että edessä oleva auto vaihtaa kaistaa, eikä jarrutusta tarvita.
Auto puuttuu ajamiseen jatkuvasti, mutta joskus täysin väärällä tavalla.
Kuljettaja tietää kokemuksesta, että lumisateella kaistaviivat peittyvät ja auton paikka tiellä pitää määrittää muiden vinkkien perusteella. Taitava kuljettaja osaa ennakoida toisen kuljettajan aikeet jo ajolinjasta.
Tietokoneelle maailma on vaikeampi paikka.
Jos pakokauhuinen peura hyppää sateessa ja hämärässä ylikulkusillalta auton eteen, ihminen ymmärtää sekunnin murto-osassa tilanteen, vaikka ei olisi koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Järjestelmä taas voi mennä sekaisin, koska sen maailmassa peura tulee aina metsän reunasta, ei taivaalta.
Juuri tällaisista syistä nykyiset avustavat järjestelmät ovat rasittavia. Auto puuttuu ajamiseen jatkuvasti, mutta joskus täysin väärällä tavalla. Se on pahin mahdollinen yhdistelmä: itsevarma mutta epävarma.
Kehitys kuitenkin etenee hurjaa vauhtia. Vuosi vuodelta järjestelmät osaavat enemmän, ja silloin käy kuten ajoa harjoittelevalle oppilaalle: pikkuhiljaa vastuuta voi antaa enemmän.
Ehkä vielä joskus muistellaan huvittuneena aikaa, jolloin matkustajat katsoivat kulmiaan kurtistellen kuskia auton tehtyä jälleen yhden ihmeellisen koukeron — ja korviaan myöten punastunut kuljettaja ähkäisi:
”En se minä ollut. Se oli auto.”