Lapin maakunnassa Tervolassa asuva Mirjami Lehto kokee nyt yksinäisyyttä, kun yli 70 vuoden parisuhde päättyi miehen kuolemaan kolme vuotta sitten. Kuva: Jouni PorsangerTervolaSitkeys tuli perintönä vanhemmilta
95-vuotias Mirjami Lehto joutui kouluikäisenä pikkulotaksi Rovaniemelle. Leskeksi hiljattain jäänyt Lehto asuu yksin kotona, saa apua naapureilta ja ammentaa voimaa runoista.Tilaajalle95-vuotias Mirjami Lehto on nähnyt muutoksen Suomessa ennen sotaa ja sen jälkeen. Hänestä maastamme katosi valtavasti hyvää tällä aikavälillä.
”Sodassa paloivat kaikki kauniit rakennukset. Ne olivat suorakaiteen mallisia, ja niissä oli kuisti, pieni keittiö, valtava sali ja kaksi kammaria”, Lehto kuvailee.
Lapin sodan aikana saksalaiset hävittivät Lapin läänin rakennuksista melkein puolet. Rovaniemi tuhoutui lähes täysin, esimerkiksi vanhat sillat ja kirkko hävisivät.
”Myös käsityötaito ja käsityön arvostus katosivat.”
Lehto asuu yksin kotonaan Tervolan pienessä kunnassa lähellä Rovaniemeä. Hänen oma jälkipolvensa asuu Helsingissä.
Lehto on kattanut olohuoneeseen valkoiset, kultareunaiset kupit ja lautaset. Tarjolla on karjalanpiirakoita, pullaa, keksejä ja lakritsia.
”Täällä Lapissa on huonon emännän merkki, jos ei tarjoa kahvia vieraille”, Lehto kertoo sumuisena syysaamuna.
Mirjami Lehto kotonaan Tervolassa. Taustalla hänen edesmenneen veljensä, kuvanveistäjä Kari Huhtamon tekemät taulut. Kuva: Jouni PorsangerSuomen sodista Lehto muistaa kauhun tunteen. Jotain pahaa tapahtui, mutta koska sodan aikana ja sen jälkeisessä Suomessa vallitsi puhumattomuuden kulttuuri, lapsille ei selitetty sotaa mitenkään.
”Ryssästä puhuttiin, mutta eihän lapsilla mitään tietoa sodasta ollut.”
Jotain kummaa hän tunsi kuitenkin olevan meneillään, kun 20 000 saksalaissotilasta saapui Rovaniemelle. Siltojen päädyissä oli aseistettuja sotilaita.
Elettiin syyskuun 15. päivää vuonna 1944. Oli alkanut Lapin sota, joka oli osa jatkosotaa.
Mirjami Lehto kuvattuna 13-vuotiaana Rovaniemen valokuvaamossa. Kuva: Jouni PorsangerKoska Lehto kävi oppikoulua, hän joutui muiden tyttöjen tavoin pikkulotaksi.
Lehto siirtyi pikkulottien ja isompien lottien kanssa aina leiristä toiseen Rovaniemen ulkopuolella sijaitseviin rakennuksiin. Tytöt nukkuivat koivunlehtien päällä vuoteissa.
”Pikkulotan tehtävä perustui reippauteen. Siellä opetettiin pärjäämään itse.”
Lehto kuvailee, että pikkutyttöjen oli tehtävä ruumiillisia harjoituksia. He laittoivat ruokaa, tiskasivat ja toisaalta kävivät tanssimassa saksalaissotilaiden juhlapaikassa. Joka puolelta kuului pommituksia.
Vaikka elämä tuntuu Mirjami Lehdosta yksinäiseltä, hän toivoo saavansa olla ensi joulun yksin. ”Minun täytyy miettiä kaikenlaista. Mietin sitä, miten kaksivuotias lapsenlapsenlapseni pärjää.” Kuva: Jouni PorsangerLehdon isä oli turkiksenostaja Pohjois-Suomen alueella. Isä teki miljoonakauppoja amerikkalaisten kanssa. Hän osti myös eläinten vuotia ja myi niitä eteenpäin. Äidillä oli oma parturikampaamo Rovaniemen keskustassa.
Vanhempien ahkeran työnteon vuoksi Lehto pääsi käymään sirkuksessa. Hän sai myös harrastaa kuorolaulua.
Lehto kokee perineensä vanhemmiltaan rohkeuden ja yritteliään luonteen.
”Isäni ponnisteli heikoista olosta omin voimin parempaan elämään, ja äiti oli sitkeyden perikuva. Olen kaiverruttanut heidän hautapatsaalleen tekstin: Kovan työnteon kulkua valaisi armeliaisuuden lämmin hehku.”
Lehdon vanhemmat auttoivat koko elämänsä taloudellisesti avuntarpeessa olevia ihmisiä.
”Äitinä unohtaa oman persoonan kokonaan.”
Mirjami Lehto ja vuonna 1963 syntynyt lapsi Petri. Kuva: Jouni PorsangerLehdon mukaan hänen äitinsä suku oli näkijöitä.
”Enoni ennusti kaikki kylän kuolemat, äiti tiesi kaikki asiat etukäteen.”
Lehto korostaa, että hän ei halua itse olla näkijä sen raskaan taakan vuoksi. Silti hän on aavistanut asioita etukäteen esimerkiksi unessa.
Hänen mukaansa Lapissa näkijän kyvyllä tarkoitetaan etukäteen nähtyjä tapahtumia ja etiäisiä, niin sanottuja ennusmerkkejä.
Lehto ajattelee, että joillekin ihmisille on luotu herkemmät aistit. Hän on itse saanut sellaisen lahjan ja taakan.
Markku ja Kari Huhtamo ovat koonneet Mirjamin runoja Pohjoiset vuodenajat (2023) teokseen. Kuva: Jouni PorsangerEnsimmäiset runot Lehto kuuli ollessaan pikkulottana Rovaniemellä, kun aikuiset lotat lausuivat niitä teltassa. Kirjoittamisesta tulikin myöhemmin hänen kutsumuksensa.
Hänen omissa runoissaan näkyy rakkaus, kuolema, äitiys ja Pohjolan luonto.
Lehto on vetänyt vuosikymmeniä Mirjamin tyttäret -runopiiriä. Tämä on hänestä yksi osoitus maaseudun rikkaasta kulttuurielämästä.
”Mirjamin tyttäret olivat aluksi pienten lasten äitejä. Aluksi heitä oli 80. Nyt heitä on enää viisi, ja heistä on tullut isoäitejä. Naiset saivat olla muutakin kuin tissit ja äidit. He ovat kehittyneet valtavasti ilmaisutaidossa.”
Runopiirissä lausuttiin useiden runoilijoiden ja joskus myös Mirjamin kirjoittamia runoja. Ryhmä on kiertänyt esiintymässä eri paikkakunnilla muun muassa seurakuntien tapahtumissa.
Itse Lehto sanoo olleensa äitinä ylihuolehtiva. Hän sai miehensä kanssa kaksi lasta.
”Hössötin ja pelkäsin kaikkea. Äitinä unohtaa oman persoonan kokonaan.”
”Kun elää yksin ja joku tulee kylään, puhetta tulee kuin pullosta läikkyisi nestettä.”
Lehdon aviomies kuoli muistisairauteen kolme vuotta sitten. Naimisissa pari oli ollut yli 70 vuotta.
Mirjamin mies kävi aluksi tutustumisjaksoilla hoivakodissa ja totuttautui uuteen ympäristöön.
Aviomiehen muutto hoivakotiin tuntui Mirjamista riipaisevalta, sillä he olivat asuneet yhdessä 70 vuotta.
Lehto herkistyy, kun hän kertoo, että aviomies muisti hänet viimeiseen saakka. Vaikka loppuaika olikin riitaisaa, oli kamalaa olla ilman toista. Sitä puoliskoa, joka ymmärsi hänestä kaiken.
”Minut nähdessään hän aina ilahtui ja sanoi, että sinäkö se tulit.”
Lehto kertoo pitävänsä yhä yhteyttä mieheensä. Etenkin miehen kuoleman jälkeen hän aisti, että rakas on yhä samassa huoneessa.
Öisin Lehto saattaa kuulla, kuinka hänen miehensä kääntää kylkeään vierellään tai yskäisee. Viime yönä vierestä kuului korahdus. Puolison äänet tuovat hänelle turvaa.
”Moni heittää pois yhteisen sängyn, kun puoliso kuolee. Minä en ole siitä luopunut.”
Vanhemmiten arkiset rutiinit ovat käyneet hitaiksi. Esimerkiksi pukeutumiseen vierähtää aikaa tunnin verran.
Lehtoa kismittää se, että häntä kohdellaan kuin vanhaa ja naapurit tuovat joskus ruokaa ovelle.
”Minä en voi antaa naapureille mitään”, hän harmittelee.
Elämä tuntuu Lehdosta kovin yksinäiseltä.
”Kun ihminen elää yksin ja joku tulee kylään, niin puhetta tulee kuin pullosta läikkyisi nestettä”, Lehto sanoo silmät kirkkaina.
Hänen hymystään voi aistia sen, kuinka hyvältä tämäkin haastattelu tuntuu.
Mirjami Lehdon kirjahylly pursuaa aarteita. Kuva: Jouni PorsangerOlohuoneen hyllyt pursuavat kirjoja ja valokuva-albumeja. Ikonit koristavat myös seinää ja hyllyä.
Lehdon mukaan heidän lapsuudenperheessään ei puhuttu mitään uskonnosta. Silti hän muistaa, kuinka kerran lausui äidilleen Maria Herran piikanen -laulun sanat. Silloin äiti alkoi itkeä ja lähti kävelemään hautausmaalle.
”Jokainen saa uskoa mihin haluaa. Mutta kyllä jokin korkein olento täytyy olla.”
Jumalan suunnittelun hän sanoo näkevänsä esimerkiksi puiden lehdissä ja eläinten väreissä, jotka ovat kuin maalilla sudittuja.
Haastattelun lopuksi hän muistaa viimeisimmän kirjoittamansa runon. Se kertoo Gazan lapsista sodan keskellä. Sitten hän lausuu 95-vuotiaan viisaudella mieleenpainuvat sanat:
”Olemme saaneet säännöt, joiden mukaan täytyy yrittää elää. Me ihmiset emme vain pysty siihen. Mutta se että edes yrittää olla ihminen ihmiselle, riittää.”
Mirjami Lehto
Syntynyt vuonna 1930 Rovaniemellä.
Asuu Tervolassa kunnassa, jossa on noin 2 800 asukasta.
Kirjoittanut ja ohjannut näytelmiä muun muassa Tervolan nuorisoseuran kesäteatteriin ja Tervolan seurakunnalle. Lehdon käsikirjoittamia näytelmiä ovat esimerkiksi Joensuun laulujuhlilla esitetty Kaikukeihäs, Tornion urheilukentällä Tuolinuoli sekä Matroonat-ryhmän esittämä Kassapäästä kantajaksi.
Eläkkeellä oleva erityisopettaja. Opettanut myös äidinkieltä ja kirjallisuutta Tervolan koulussa.
Harrastaa runojen kirjoittamista, voimistelua, kävelylenkkejä ja kirjojen lukemista.
Mirjami Lehto ihmettelee, mistä hän on perinyt taiteellisuuden. Omista sukujuurista hän haluaisi tietää enemmänkin. Kuva: Jouni Porsanger- Osaston luetuimmat
