
”Kun vanhin koirani, 8-vuotias Azra näkee vaellusreppunsa, se suorastaan sujahtaa siihen. Telttailua se rakastaa. Kun päivän päätteeksi pystytän leiripaikkaa, Azra syöksyy telttaan ensimmäisenä”, Elina Paasi kertoo.
Paasi, 38, on ollut lapsesta lähtien koiraihminen, ja nykyään koirat merkitsevät hänelle sekä työtä että vapaa-aikaa. Yrittäjällä on koirien trimmaamo, ja kennelnimi hänelle myönnettiin 12 vuotta sitten.
”Olen syntynyt Kotkassa ja asunut täällä aina. Kennelin nimi Aquilifer on latinaa ja tarkoittaa kotkan muotoista talismaania, jota Rooman legioonalaiset käyttivät.”
A:lla alkava nimi oli sikäli hyvä valinta, että näyttelyissä koirat esitellään kennelnimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Valkoisenpaimenkoiran turkki ei näytä kovin retkiystävälliseltä, mutta Paasi vakuuttaa, että lika lähtee siitä pyyhkeellä.
Sen verran paksu tuplaturkki on, että helteellä ei kannata retkeillä.
”Yhtenä keväänä Ruokolahdella lämpöä oli 23–24 astetta, ja se oli liikaa sekä koirille että ihmisille. Kuljimme 20 kilometrin päivämatkoja ja päätimme kaverini kanssa, ettei koskaan enää.”
Toisella kevätvaelluksella Salpapolulla yöllä oli kuusi astetta pakkasta, mikä taas tuntui olevan mukavan retken maksimikylmyys.
”Reitti pitää valita niin, että eteen tulee riittävän usein vesistöjä, jotta koira pääsee juomaan.”
”Itselleni mieluisin sää on joku 5–7 astetta. Reitti pitää valita niin, että eteen tulee riittävän usein vesistöjä, jotta koira pääsee juomaan.”
Koira kantaa oman reppunsa, jossa ovat sen ruuat, ensiapulaukku ja tarvittaessa joko toppa- tai sadeloimi. Vaelluksen alussa reppu painaa 3–4 kiloa ja kevenee siitä pikkuhiljaa.
Valkoinenpaimenkoira on iso ja vahva. Se painaa 30 kiloa. Elinan narttukoirien säkäkorkeus on päälle 60 senttiä.
Usein Elina Paasin vaellusseurana on ollut hänen ystävänsä Iida Heinämäki.
Mieleen on jäänyt loppukesän 2023 vaellus ensin Syötteellä ja sen jälkeen UKK-puistossa. Iidalla oli mukana vauva ja Elinalla kaksi koiraa, puolen vuoden ikäinen Dea ja kokenut vaelluskoira Bali.
Kovin syvälle erämaahan ei tuolloin lähdetty. Kiilopäältä seurue patikoi ensin Rautulammelle ja sieltä Luulammen kautta takaisin Kiilopäälle.
Sekä ihmis- että koiralapsi olivat mallikelpoista reissuseuraa.
”Tosin lopussa Dea turhautui olemaan koko ajan remmissä. Leiripaikassa se testasi hihnan pituuden ja varasti ensin puukauhani ja sen jälkeen vauvan kippiautolelun. Ihmettelimme, kun lelun musiikki alkoi soida, vaikka vauva oli päiväunilla.”
Pentukoira sai vaeltaa ilman reppua. Emäntä kantoi rinkassaan senkin ruuat.
Elina Paasin koirat ovat reippaita vaeltajia, virtaa riittää. Toisaalta ne osaavat myös rauhoittua silloin, kun pidetään taukoa tai yövytään.
”Niissä on on–off-kytkin”, Paasi naurahtaa.
Kun hän on yksin vaeltamassa koiransa kanssa, sen korvat ja häntä kertovat emännälle hyvissä ajoin, milloin vastaan tulee muita eläimiä, Lapissa yleensä poroja.
”Koiran kanssa on turvallinen olo myös yöllä teltassa.”