Vietin kaksi vuorokautta metsässä näkemättä ainuttakaan ihmistä – autiotupien ylläpito on mitä parhainta mielenterveystyötä

Syyskuussa toteutin haaveeni usean yön kestävästä yksinvaelluksesta, josta olen unelmoinut jo vuosia.

Matkakohteeksi valikoitui Riisitunturin kansallispuisto Posiolla ja mukaani huolin ainoastaan pohjanpystykorvani. Halusin paitsi testata erätaitojani myös tyhjentää päätä omassa rauhassani.

Turvallisuushakuisena ihmisenä minua jännitti eniten, minkälaisia vaaratilanteita voisi sattua ja miten niistä itsenäisesti selviäisin. En haluaisi heti ensimmäisenä anoa apua hätäkeskuksesta.

Epähuomiossa saattaisin kaataa kattilallisen kiehuvaa vettä päälleni tai iskeä kirveellä sääreen. Ehkä rymistelisin rinkka selässä liukasta tunturipolkua alas ja nilkkani nyrjähtäisi.

Tätini varoitti susista. Itseäni pelotti enemmän ajatus siitä, että joku uhkaavasti käyttäytyvä ihminen tunkisi yöpaikkaani.

Päättelin, että minä pidän tömistelylläni ja hyräilylläni suurpedot loitolla. Koira puolestaan suojelisi minua tunkeilijoilta.

Kun kauhuskenaariot oli käsitelty ja reittisuunnitelma selvä, minut valtasi suuri onnentunne.

Rinkka painoi kuin synti, mutta mitä kipeämmin taakka painautui hartioilleni, sitä tehokkaammin arkiset murheet unohtuivat. Vaeltaessa ei tarvitse kantaa koko maailman tuskaa, ainoastaan omat hengissä pysymisen varmistavat varusteet.

Koin suurta tyydytystä kaikista pienistä onnistumisista: Sain pilkottua pöllin klapeiksi, löysin oikean polun, jaksoin tsempata itseäni kun maasto haastoi.

Ainoaksi vammaksi jäi päkiään tullut rakko.

Vaellukseni kesti neljä päivää, joista kaksi vuorokautta meni niin, etten nähnyt ainuttakaan ihmistä. Arjen kakofonia loisti poissaolollaan. Sain kuunnella pelkkää puron solinaa ja sateen ropinaa.

Kännykkäni pysyi lentotilassa lähes koko reissun. Lähetin ainoastaan puolisolleni päivittäin tekstiviestin, jossa kerroin missä olen ja mihin seuraavaksi jatkan.

Suurinta epämukavuutta omassa kodissani aiheuttaa tavarapaljous, jota on vaikea hallita. Siksi kaksi autiotuvalla viettämääni yötä tuntui kuin puhdistavalta retriitiltä.

Autiotuvassa ei ole mitään ylimääräistä: vain makuulaveri, kamiina, penkki ja pöytä, pöydällä vieraskirja, kynä ja kynttilä. Näkymä rauhoittaa.

Metsähallitus on säästöpaineissa joutunut luopumaan vähäisellä käytöllä olevien tupien ylläpidosta. Se on sääli, sillä lähes kaikki vieraskirjan viestit toistavat samaa: luonnon rauha ja perusasioihin keskittyminen rauhoittavat mieltä.

Autiotupien ylläpito onkin mitä parhainta mielenterveystyötä.