Ääniherkälle jo lyhyt erakkoretki tekee hyvää – nämä asiat pelottavat yksin vaeltamisessa

Vietin vauhdikasta syyslomaa siskoni, kolmen nelivuotiaan sekä yhden nelijalkaisen kanssa.

Huomasin, että siedän kohtuullisesti lasten ääniä, mutta kun sen lisäksi koira haukkuu, televisiossa pauhaa Vagisan-mainos ja toinen aikuinen yrittää keskustella kanssani Gazan tilanteesta, sietokykyni ylittyy.

Haluan puhua Palestiinasta, mutta en pysty ajattelemaan, jos kuulen liian monta erilaista ääntä ympärilläni.

Pääsisipä sähköttömän autiotuvan rauhaan, huokaisin. Mikset sitten lähde, siskoni kysyi.

Erittäin hyvä kysymys. Oma pieni vaellus tekisi terää, eikä se todennäköisesti vaatisi kuin ääneen lausutun toiveen puolisolle, jotta tämä viettäisi viikonlopun lasten kanssa.

Elokuussa tein elämäni ensimmäisen yön yli -retken yksin. Jo muutaman kesän olin kytännyt sopivaa ajankohtaa, mutta aina löytyi tekosyitä lykätä lähtöä.

Olen pitänyt itseäni jonkinlaisena konkarivaeltajana, kun puolisoni kanssa olemme tehneet useita viikon vaelluksia eri puolilla Suomea ja lisäksi lyhyitä talvivaelluksia metsäsuksilla hiihtäen.

Kuitenkin varmuuteni on perustunut puolisoni tukeen, kokemukseen ja voimaan kantaa tarvittaessa minunkin tavaroitani.

Ensimmäinen oma minivaellukseni antoi rohkaisua: Jaksan kantaa tavarani, pystyn pystyttämään teltan ja laittamaan ruokaa trangialla. Koiran ansiosta en pelkää nukkua yksin pimeässä metsässä.

Talviretkeilyssä turvallisuus on otettava ihan eri tasolla huomioon jo siitä syystä, että mättäälle ei niin vain voi jäädä lepäilemään, jos jotain sattuu.

Viime vuosina olen tehnyt yksin pieniä, muutaman tunnin umpihankihiihtoretkiä. Tavallaan on hassua, että juuri perheellistyminen on innostanut kokeilemaan rajoja yksin retkeilyssä.

Tarve tuulettaa aivoja ja etsiä ympäriltä hiljaisuutta on kasvanut ja yllyttänyt lähtemään luontoon ihan itsekseen.

Vielä toistaiseksi rohkeus ei ole riittänyt suunnittelemaan usean päivän retkeä, vaikka aktiivisesti haaveilen autiotuvasta, jonka saisin itse lämmittää ja jossa nauttisin yksinkertaisen mutta maittavan aterian kynttilän valossa.

Pelkään, että en osaakaan suunnistaa lumisessa maastossa. Pimeäkin tulee niin nopeasti.

Pelkään, että tuvan ovi on jäätynyt kiinni tai että sopivan kokoisia polttopuita ei olekaan valmiina, vaan niitä pitäisi ensi töiksi alkaa itse pilkkoa paksuista pölleistä.

Pelkään hieman myös kaasupulloja ja autiotupien arvaamattomuutta, kun ei voi tietää, kuka tuvan ovesta tulee sisään.

Toistaiseksi minulle riittää lyhytkin erakoituminen. Ennen kaikkea haaveilen hiihtovaelluksesta yhdessä puolisoni kanssa ja ehkä joskus koko perheen voimin.