Surun keskellä lapseni puhui rakkauden kieltä tavalla, joka oli äidiltäni tuttu

Äitini oli saattohoidossa tammikuussa. Viimeisinä päivinäänkin, kun sanojen tuottaminen jo vaati melkoisia ponnisteluja sairaalasängyssä makaavalle, oli hän tiukasti kiinni arjen asioissa. Kun hän kuuli nuorimman lapsenlapsensa kokeilleen ensi kertaa papan kanssa kanansiipien kypsennystä uunissa, seurasi tiukka kehotus. ”Pistäkää sinne samalla perunaa kanssa. Leikkaatte vaan veitsellä lohkoiksi ja sivelette öljyllä. Sitten ripottelette suolaa päälle.”

Jokapäiväisten aterioiden laittaminen oli äidille tärkeää silloin kun hän vielä oli kotona. Ruoka kuului tehdä itse ja sitä oli aina tarjolla lounas- ja päivällisaikaan ilman poikkeuksia. Kerran kiireisenä päivänä sanoin lapsilleni, että syökää muroja kaapista. Kun äiti sai kuulla tekoni, sain satikutia. Perunoita pitää lapsille keittää puolen päivän aikaan! Murot eivät ole mitään ruokaa.

Äiti oli enemmän tekojen kuin sanojen ihminen. Teot, ruoan laittaminen ja kodista huolehtiminen, puhuivat puolestaan ja kertoivat välittämisestä. Rakkaudesta, jota meille läheisille osoitettiin säännöllisesti joka päivä.

Alkuvuosi on ollut raskas monin tavoin. Voimattoman tukemiseen ei usein löydy sanoja, eikä sanoilla voi korjata kaikkea. Näin poikani katseessa jotain tuttua, kun hän kysyi pitkän silmäyksen minuun luotuaan: keitänkö mä äiti sulle kahvia.

Kun itse on voimaton, merkitsee tällainen ele suunnattoman paljon. Siinä lapseni puhui rakkauden kieltä tavalla, joka oli äidiltäni tuttu. Antoi aikaansa ja valmisti minulle juoman, josta tietää minun pitävän. Toi sen kupissa käteen sängynpohjalle. Osoitti, että olen tässä, olemme tässä yhdessä.