Hävitetty pelto on iäksi menetetty, siksi MT:n Juhani Reku on peltojen puolustaja

Kuka suojelisi peltoja, kysyi kolumnin otsikko MT:n pääkirjoitussivulla kesäkuussa 2003. Se oli ensimmäinen kolumnini Maaseudun Tulevaisuuden kesätoimittajana.

Idea kirjoitukseen oli syntynyt jo talvella, ennen kesätoimittajapestin alkua.

Olin seurannut junan ikkunasta erinomaisten peltojen muuttumista ankeaksi omakotitaloerämaaksi Hämeenlinnassa ja Hattulassa. Ihmettelin kirjoituksessani sitä, miksei kukaan puolusta arvokkaita peltoja rakentamiselta.

Pelto on aina ollut minun maisemani. Usein ihmisiltä kuulee kysyttävän, onko tämä enemmän järvi- vai meri-ihminen. Minusta yhtä luontevaa olisi ajatella jonkun olevan peltoihminen.

Olen syntynyt satakuntalaiseen maalaismaisemaan, vaikka kotitilamme kuntaliitosten ja maakunnan vaihdoksen myötä sijaitseekin nykyisin virallisesti Pirkanmaan puolella, Sastamalassa.

Peltoihin ja maatöihin viitataan myös Satakuntalaisten laulussa, jota peruskoulun ensimmäisillä luokilla silloin tällöin laulettiin.

Tilamme on ollut koko elinaikani viljan ja nurmisiementen tuotantoon erikoistunut kasvinviljelytila. Siemenviljelyn aloitti jo isäni vuonna 1972, ja olemme jatkaneet sitä veljeni kanssa vuonna 2006 tehdyn sukupolvenvaihdoksen jälkeen.

Öljykasvejakin pelloillamme on aiemmin viljelty, mutta ne ovat olleet määrittämättömän mittaisella tauolla jo vuosia. Kuulumme juuri siihen viljelijäjoukkoon, jonka näkemystä viheliäisestä viljeltävästä lukemattomat öljykasvien viljelyyn kannustavat hankkeet ovat yrittäneet sitkeästi muuttaa.

Nurmisiementuotannon avulla pystymme pitämään hyvin huolta monipuolisesta viljelykierrosta. Niiden ansiosta maa saa myös levätä useamman vuoden ilman muokkausta.

Vuodesta 2023 olemme pitäneet kierrossa myös viherlannoitusnurmia. Ensimmäiset typensitojakasvustosta hyötyneet vehnät puidaan lähiaikoina, ja pellon saama kolmivuotinen typpilataus näyttää tuottaneen tulosta.

Nurminata puitiin tänä vuonna elokuun ensimmäisellä viikolla. Kuva: Jaana Kankaanpää

Nurminadan puintia Pahikka-nimisellä pellolla. Kuva: Juhani Reku

Tilaamme ja sen peltoja on varmuudella viljelty oman sukuni voimin vuodesta 1737.

Satakunnassa sukunimi oli vielä 1900-luvulle tultaessa nimenomaan talonnimi: kun taloon muutettiin, vaihdettiin sukunimeksi talon nimi. Viranomaisasiakirjoissa Rekun tilan isäntiä luetellaan 1540-luvulla asti, mutta silloiset Tyrvään pitäjän Reku-nimiset ovat saattaneet olla sukulaisiamme tai sitten eivät.

Koska kirkonkirjat ovat 1700-luvulla tuhoutuneet tulipalossa, varmuutta sukulaisuudesta ei ole.

Virallisesti olemme siis veljeni kanssa tilamme yhdeksäs sukupolvi.

Menneistä sukupolvista kannattaa mainita erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla tilaa emännöinyt Agatha, joka huolehti tilasta ja seitsemästä tyttärestään 1860-luvun suurten nälkävuosien läpi miehensä kuoltua.

Hänen nuorin tyttärensä, vuonna 1865 eli juuri ennen katastrofaalisia katovuosia syntynyt Henriikka, jatkoi äitinsä jälkeen tilaa ja on esiäitini suoraan ylenevässä polvessa.

Voisipa olla niinkin, ettei tila olisi siirtynyt meille vaan sitä isännöisi tai emännöisi pikkuserkkuni. 1940-luvulla sisarussarjan vanhin luopui isännyydestä ja hänen tilalleen tuli nuorin, joka oli isäni isä.

Tilalliseksi ryhtyessään hän oli ennättänyt kouluttautua Mustialassa maatalousteknikoksi eli nykyisittäin agrologiksi ja työskennellyt muun muassa Suomen salaojayhdistyksessä.

Minun syntymääni mennessä pelloistamme olikin salaojissa jo yhtä lukuun ottamatta kaikki. Tuo vuokrapelto salaojitettiin 1990-luvun alussa, ja olin kesälomastani kaksi viikkoa mukana työmaalla.

Viherlannoitusnurmi on kuulunut viljelykiertoon vuodesta 2023. Kuva: Jaana Kankaanpää

Suoritin lukion jälkeen vuoden mittaisen viljelijän perustutkinnon Ahlmanin maatalousoppilaitoksessa, ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan aivan muuta alaa Helsinkiin.

Opintojen lomassa tulin kuitenkin houkutelluksi myös Viikkiin, ensin neuvontaopin luennoille, sitten muillekin maataloustieteiden kursseille.

Maatalouspolitiikkaa pääaineenaan opiskellut isäni neuvoi, että tuon aineen kursseihin minun ei kannata aikaani käyttää vaan ajatella peltoja ja siksi lukea maaperätieteitä.

Jalanjälkiä tuli kuitenkin sen verran seurattua, että valtaosa Viikissä suorittamistani kursseista oli nimenomaan maatalouspolitiikkaa. Toimittajana siihen käytettyä aikaa ei ole joutunut katumaan.

Investoinnit on pidetty hyvin maltillisina. Fendt-traktori on vuodelta 1990. Kuva: Jaana Kankaanpää

Lapsuuteni 1980-luvun Vammala ‒ välivaihe historiallisen Tyrvään kunnan ja liitosten myötä vuonna 2009 syntyneen Sastamalan välissä ‒ ei ollut maaseutukaupunki. Esimerkiksi koulussa jopa osa opettajista suhtautui meihin maaseudulta tulleisiin niin väheksyen, ettei maatilataustastaan kannattanut tehdä numeroa.

Vammalalaisiin asenteisiin törmäsin myös työssäni MT:n toimittajana. Olin tekemässä naapurikunnassa Nokialla juttua maisemia hoitavista lampaista ja kysyin silkasta mielenkiinnosta haastattelemaltani maisemanhoidonneuvojalta, onko niille ollut kysyntää Vammalassa.

Ei kuulemma.

”Ne on niin kaupunkilaisia olevinaan, ettei sinne haluta mitään vähänkään maaseudusta muistuttavaa.”

Hauskaa sinänsä, että Tampereelle lampaita olisi hänen mukaansa otettu enemmän kuin niitä oli mahdollista sinne toimittaa.

Kunnan luonne muuttui kuntaliitosten myötä, kun mukaan liittyi kolmessa erässä neljä muuta kuntaa. Nykyisessä Sastamalassa maaseutuun suhtaudutaan mielestäni jo sen ansaitsemalla ylpeydellä.

Juhani Reku on tuottanut MT:n vero- ja tukiohjeliitteitä viitisentoista vuotta.  Kuva: Jaana Kankaanpää

Alue ei olisi se, mikä se on, ilman viljavia peltoaukeita, jotka reunustavat Kokemäenjoen vesistöön kuuluvia Kulovettä, Rautavettä ja Liekovettä: historiallinen ja arvokas satakuntalainen kulttuurimaisema. Toivon, että sellaisena se myös säilyy.