Isomummoni menetti sodassa lähes kaiken, silti hän ei koskaan valittanut kohtaloaan

Toukokuu on monien liputuspäivien kuukausi: viisi virallista liputuspäivää. Lisäksi monet liputtavat koulujen päättäjäispäivänä. Ei huono. Sininen kevättaivas ja valkeat pilvenhattarat ovat sopiva tausta virkeässä tuulessa liehuvalle siniristilipulle.

Jokaisella liputuspäivällä on oma luonteensa. Viime sunnuntaina vietetyn kaatuneitten muistopäivän pilvissä on tummat reunat. Lappeenrannassa siunattiin kentältä löydettyjä, tuntemattomiksi jääneitä kaatuneita. Lähes 30 pientä valkoista arkkua laskettiin sankarihautausmaan multiin. Yli 80 vuoden matka oli päättynyt kotiin.

Sodalla on pitkät varjot. Siunasin jokin vuosi sitten Iitin sankarihautausmaahan kentältä löydettyjä Talvisodan kaatuneita, jotka oli löydetty Punnuksen kylän kansakoulun kaivosta. Tilaisuudessa eturivissä istui yhden kaatuneen tyttäriä. Sotaorpoja on elossa ehkä noin 17 000.

Monet perheet ja suvut ovat menettäneet kokonaisia tulevia sukupolvia, tilojen ja yritysten jatkajia. Isoäidilläni oli kuusi enoa, torpparin poikia Kuhmoisista. Vain yksi heistä säästyi väkivaltaiselta kuolemalta. Kaksi päätyi punaisten teloittamaksi, kolmas joutui ryöstömurhan uhriksi liikematkalla Pietariin 1924, neljäs kaatui Savukosken taistelussa 1939, viides menehtyi sotasairaalassa 1947.

Vanhin sisaruksista oli isoäitini äiti. Hänen kuudesta lapsestaan neljä tytärtä toimi lottina. Poika kaatui Äyräpään Kyläpaakkolassa 1940. Jäljelle jäi sodan syttyessä 10-vuotias nuorin. En muista isoäidin valittaneen tätä. Näin oli säädetty. Tyttäret ottivat vastuuta. Maanpuolustus on ollut aina tärkeää.

Kaatuneitten muistopäivää alettiin viettää Talvisodan jälkeen, kun piispainkokous esitti yhteisen suru- ja muistojuhlan viettoa. Ajankohdaksi päätettiin toukokuun kolmas sunnuntai.

Samoihin aikoihin, 16. toukokuuta oli aiemmin vietetty Helsingin voitonparaatin päivää sen muistona, että Mannerheim ja hänen valkoinen armeijansa olivat saksalaisten kanssa vapauttaneet Helsingin punaisesta miehityksestä.

Talvisota oli muuttanut tilanteen. Kahtia jakautuneen Suomen tilalla oli nyt yksi kansa, joka puolusti yhdessä itsenäisyyttä Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Siksi Mannerheim katsoi, että tarvittiin yhteinen ja yhdistävä juhla.

Viime sodissa 1939–1945 kaatui noin 90 000. Vapaussota ja Sisällissota 1918 vaativat noin 38 000 uhria. Kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä on lisäksi menehtynyt noin 50 suomalaista. Mustan sururistin kantajia, äitejä ja tyttäriä on edelleen paljon. Kriisinhallintatehtävissä kaatuneiden muistomerkin paljastustilaisuudessa Säkylässä oli heitä useita.

Kaatuneitten muistopäivä on alusta alkaen ollut uskonnollinen muistopäivä, jota vietetään jumalanpalveluksissa ja kunniakäynnein sankarihautausmailla.

Joku voisi ajatella, että kaatuneitten muistamisen voisi jo lopettaa, kun sotien päättymisestä on kulunut 80 vuotta. Edelleen jatkuva Ukrainan puolustustaistelu todistaa kuitenkin, ettei sotien aika ole ohi.

Kaatuneet muistuttavat: Ei koskaan enää! Varautumisesta ja liittosuhteista on pidettävä huolta. ”Rauhan saivat pyhät Herran, jotka kerran, taistelivat päällä maan.” (virsi 146).