Muikkujen puhkominen ei kuulu kansalaistaitoihin, mutta Seppo Helttuselta ja Pauli Kärkkäiseltä se sujuu. Kuva: Pentti Vänskä
Tältä näyttää, kun Kolkontaipaleen äijät kokkaavat – salaattiakin on opittu syömään
Miesten kokkikerho tuo vaihtelua arkeen, kelpo ruokaideoita ja ennen kaikkea hyvää seuraa.TilaajalleRantasalmi
Miesten kokkikerho kokoontuu Kolkontaipaleen kylätalolla keskiviikkoisin. Paikalla olivat tällä kertaa Asko Linnaranta (vas.), Hannu Hulkkonen, Seppo Helttunen, Pauli Kärkkäinen ja Olli-Pekka Nykänen. Kuva: Pentti VänskäPienessä keittiössä on sutinaa, kun viisi raavasta miestä touhuaa patojen ja kattiloiden kanssa. Tänään ruokalistalla on paistetut muikut perunamuusin ja salaatin kera. Jälkiruuaksi paistetaan mustikkakukko.
Seppo Helttunen tarjoutuu kuorimaan perunoita, mutta ”pääkokki” Pauli Kärkkäinen toppuuttelee. ”Muikut ensin!”
Pauli ja Seppo alkavat yhdessä puhkoa kolmen kilon muikkusatsia, josta riittää sekä uunipellille että vielä pannullekin paistettavaksi.
Muikut paneroidaan kätevästi muovisessa roskapussissa. Kuva: Pentti VänskäHannu Hulkkonen on tuonut mustikoita. Niistä valmistetaan perinneruoka mustikkakukko eli rättänä. Pauli antaa Hannulle lapun, missä on lueteltu paistoksen ainekset. Hannu alkaa hommiin.
Asko Linnarannan vastuulle jää salaatti, jonka tekoon osallistuu myös Olli-Pekka Nykänen.
Kokkikerhoon kuuluu kolme muutakin miestä, mutta he ovat tänään estyneitä. Yksi on nuotanvedossa, toiselle osui hammaslääkäri ja kolmas on etelässä. Kun kaikki ovat paikalla, pöydän ääreen syömään mahdutaan juuri ja juuri.
Päivän reseptit on tulostettu lapulle. Kuva: Pentti VänskäKolkontaipaleen kokkikerho sai alkunsa syksyllä 2023. Kyläyhdistys oli ostanut kylän vanhan rautatieaseman, ja siellä pidettiin ensimmäiset avoimet ovet.
”Seistiin tässä Askon kanssa keittiössä ja todettiin, että täällähän voisi kokkailla vaikka äijien gourmetkerho”, Pauli Kärkkäinen muistelee harrastuspiirin alkua.
Asko Linnaranta, entinen rehtori, rupesi koollekutsujaksi ja Pauli lupautui vetäjäksi.
Paulinkin tausta on opetusalalla, tietotekniikassa ja matematiikassa, mutta ruuanlaittoa hän on harrastanut pienestä pitäen. ”Olin nuorimmasta päästä veljessarjaa, ja aina auttelin äitiä keittiössä”, hän perustelee osaamistaan.
Kolkontaipaleen kylätalo on toiminut rautatieasemana viimeksi 1970-luvun lopulla. Jokunen tavarajuna kulkee vielä radalla. Kuva: Pentti VänskäKolkontaipaleen kylä sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Rantasalmen kirkolta. Muita palveluita ei ole kuin kylätalo. Talo on pieni, sen toisessa päässä kokoontuu kudontapiiri ja toisessa kokkikerho. Kutomassa käy pelkkiä naisia, kokkaamassa miehiä.
”Sehän karkais käsistä, jos naiset tänne kokkikerhoon saatais”, Asko heittää, mutta täsmentää, että kerho oli kyllä aluksi avoin kaikille. Vain miehiä innostui mukaan, eikä enempää toistaiseksi mahtuisi.
Asko luonnehtii kerholaisia äijäkokkailijoiksi. ”Ollaan semmoisia, jotka tekevät suurpiirteisesti hommia. Mutta keittiöhygieniasta pidetään kiinni ja lähiruokaa suositaan. Aika paljon tehdään perinneruokia.”
Kokkikerho kokoontuu jo neljättä kautta viikoittain. Vain kesällä pidettiin paussia.
”Paulilta on saanut hyviä ideoita salaatteihin”, Asko Linnaranta kehuu. Olli-Pekka Nykänen seuraa salaatin koristelua. Kuva: Pentti VänskäSuurin osa miehistä on ollut mukana alusta asti. He ovat Kolkontaipaleella asuvia tai sieltä kotoisin olevia eläkeikäisiä miehiä – paitsi Olli-Pekka, joka on porukan nuorukainen, vasta 56-vuotias. ”Juuri rippikoulusta päässyt”, kaverit nauravat.
Kaikilla on ruuanlaittoon jonkinlaista harrastuneisuutta, ja muilla paitsi Hannulla on myös vaimo kotona. Hannu jäi leskeksi liki kaksikymmentä vuotta sitten ja asuu yksin. Hänestä kerhon hienointa antia onkin yhdessäolo.
”Kun porukalla lopuksi istutaan ja syyään, se juttelu on tässä parasta.”
”Kun porukalla lopuksi istutaan ja syyään, se juttelu on tässä parasta.”
Seuraavan kokoontumisen ruokalista päätetään yhdessä. Rantasalmen K-kaupasta ostetaan tilille tarvittavat raaka-aineet ja osa tulee muualta, kuten tänään Hannulta mustikat ja Paulin nuotalta edellispäivänä hakemat muikut.
”Paulin patentti” eli muikut kypsennetään ilman käryä pellillä kuumassa uunissa. Puolivälissä paistoa niiden päälle levitetään voita. Kuva: Pentti VänskäViime vuonna kustannukset katettiin osallistumismaksulla, johon yhdistys sai kunnalta harrastusseteleitä. Tänä vuonna ei vielä ole saatu kunnan avustuspäätöstä, joten jokainen maksaa nyt aluksi viitosen kerralta kulujen peittämiseksi.
Miehet eivät muista, että mikään ruoka olisi täysin epäonnistunut. Kaikki on tullut syödyksi, ja jos jotain harvoin on jäänyt, se on viety evääksi kotiin.
Tosin kun tehtiin talkkunaa ja tirripaistia, talkkuna jäi aika löysäksi, sillä se tehtiin gluteenittomana. ”Aika loppui sen teossa kesken, mutta hyvältä se kuitenkin maistui”, miehet muistavat.
Miehet eivät muista, että mikään ruoka olisi täysin epäonnistunut.
Sepolla on keliakia, minkä takia gluteenittomuuteen on pitänyt kiinnittää erityistä huomiota. Seppo ei muista kuin yhden kerran, jolloin tästä tuli kerhossa ongelma: hänen vatsaansa kivisteli ruokailun jälkeen koko loppupäivän. Syylliseksi osoittautuivat lihaliemikuutiot.
”Vasta nyt ollaan huomattu, että vain tietyt kuutiot ja esimerkiksi jotkut sinapit ovat gluteenittomia, eivät kaikki”, Asko toteaa.
”Seppo on meijän rajoittava tekijä”, hän vitsailee.
”Siinäpähän opitte!” Seppo kuittaa.
Tänään muikut leivitetään gluteenittomissa korppujauhoissa, että ne sopivat kaikille.
Seppo Helttusella on keliakia, joten kerhon ruoat tehdään mahdollisuuksien mukaan gluteenittomina. Muikut voi hyvin leivittää gluteenittomalla korppujauholla. Kuva: Pentti VänskäKotona Seppo vastaa pääosin ruuanlaitosta, mitä kokkikerho on vielä edesauttanut. Olli-Pekkakin kertoo olevansa kodin ruuanlaittovastaava. Askolla on vaimo vielä työelämässä ja tämä on hyvillään, jos Asko joskus tekee ruuan.
”Kotona katson mitat tarkkaan. Mutta kun vaimo tekee ruokaa, hän vain humpsuttelee ainekset sekaan. Kun kysyn, mistä tiijät, paljonko laitat, niin hän vastaa, että näkeehän sen ja maistaahan sen. Siinä on amatöörikokin ja perheenemännän ero!” Asko määrittelee.
”Kun vaimo tekee ruokaa, hän vain humpsuttelee ainekset sekaan. Kun kysyn, mistä tiijät, paljonko laitat, niin hän vastaa, että näkeehän sen.”
Hannu kertoo olleensa 1980-luvulla kolme vuotta remonttimiehenä helsinkiläisissä ravintoloissa ja oppineensa monta keittiökikkaa. ”Näin miten hommat tapahtuu. En kulkenut silmät kiinni!”
Joku voisi pitää Kolkontaivalta syrjäkylänä, mutta eivät nämä miehet. ”Tämähän on keskellä korpea! Hiihtolatu kulkee vieressä ja on ampumarata ja moottoriratakin.”
Kylä sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Rantasalmen kirkolta. Se on kunnan suurin kylä. Kuva: Pentti VänskäKolkontaipaleella on pari-kolmesataa asukasta ja se on reilun kolmentuhannen asukkaan Rantasalmen kunnan suurin kylä. Osa miehistä on sieltä kotoisin ja paluumuuttajia, osa savolaisittain munaminiöitä eli vaimon perässä kylään tulleita.
Kylätalo on lisännyt yhteisöllisyyttä, kun taloa on yhdessä kunnostettu ja saatu sinne toimintaa. Kyläyhdistys osti vanhan asemarakennuksen entiseltä omistajalta 5 000 eurolla. Yhdistyksellä oli rahaa vähän, loput lainattiin. ”Omaa kuvetta kaivettiin”, Asko naurahtaa.
Jälkiruuaksi tehtiin rättänää eli mustikkakukkoa. Kuva: Pentti VänskäTalon remonttiin saatiin Leader-rahaa, ja oma osuus kuitattiin talkootyöllä.
”Tosin välirahoitus piti hoitaa, sillä Leader-rahat saa vain kuittia vastaan. Porukalla laitettiin siihenkin rahaa”, Asko kertoo.
Tuloja on kerätty esimerkiksi paistamalla tapahtumissa makkaraa ja lettuja. Tänä vuonna yhdistyksen on tarkoitus päästä velattomaksi.
Sillä aikaa, kun perunat muusiin kypsyvät ja muikut paistuvat, miehet kattavat pöydän. Astiat ja ruokailuvälineet on saatu lahjoituksina pitopalveluyrittäjältä ja maa- ja kotitalousnaisilta.
Lautasliinatkin laitetaan, mutta niitä ei sen kummemmin taitella. Estetiikka on kuitenkin tärkeää.
Miesten kokkikerhossa jokainen pääsee hommiin. Lopputuloksesta nautitaan yhdessä maailmaa parantaen. Yhteisöllisyys on tässä parasta, miehet korostavat. Kuva: Pentti VänskäPöydässä on aikaa rupatella. Todetaan, että Rantasalmen perinneruokaa, limppisoppaa ei vielä ole tehty – se ei ole saanut kannatusta.
Edellisen sukupolven herkkua oli myös sakearokka, mihin tuli härkäpapuja ja ohutta ruispuuroa. Sitä ei herkkä maha kestä, miehet tuumaavat.
Sillä aikaa kun pääruokaa nautitaan, uunissa kypsyy rättänä. Tällä kertaa se tarjotaan valmiin vaniljakastikkeen kanssa, vaikka Hannun mielestä kermavaahto olisi oikeampi lisuke.
”Ei varsin pahhaa, sano miun isä. Se oli paras kiitos ruuasta äitille.”
”Ei varsin pahhaa, sano miun isä. Se oli paras kiitos ruuasta äitille”, toteaa Seppo, joka joutuu jättämään mustikkakukon väliin, sillä taikinassa on ruisjauhoja.
Jälkiruuan sijaan Seppo loihee lausumaan loppusanat: ”Kiitos ruuan jäläkeen, ennää ei oo näläkee. Astiat jätän minä pöytään, siitä emännät ne löytää.”
Naurun säestämänä astiat kuitenkin viedään keittiöön ja siistitään porukalla paikat. Astianpesukone hoitaa loput.
Ensi keskiviikkona taas tavataan.
- Osaston luetuimmat
