Merja Naumanen ja hänen äitinsä Liisa Naumanen valmistavat yhä yhdessä perinneruokia. Kuva: Kari SalonenMerja kokosi keittokirjaansa kaikki karjalaiset perinnereseptit
Karjalaisella ruoalla on Suomessa valtava kulttuurinen merkitys. Merja Naumanen haluaa varmistaa, etteivät perinteet katoa.TilaajalleKerrostaloasunnon keittiössä käy kova kuhina, kun alkamassa ovat kolmen naisen piirakkatalkoot.
Pääkokkina häärää ruokakirjailija Merja Naumanen. Apuna ovat hänen 94-vuotias äitinsä Liisa Naumanen ja siskonsa Ritva Naumanen. Perhe on kotoisin Pohjois-Karjalan Liperistä. Liisa asuu nyt Helsingissä senioritalossa lähempänä lapsiaan.
Uuni on lämmitetty karjalanpiirakoita varten. Ruokapöydällä on suuri, puinen leivinlauta, ja toinen samanlainen löytyy keittiötasolta.
”Kädet eivät ole yhtä vikkelät kuin ennen. Saa nähdä, mitä kaulimisesta tulee. Rypyttämään en enää ala”, punaiseen essuun pukeutunut Liisa toteaa ykskantaan.
”Parhaat piirakat paistoivat aikoinaan Karjalan evakot.”
Piirakat ovat perheelle tuttua ruokaa. Merja arvioi, että Liisa on tehnyt niitä elämänsä aikana vähintään kymmenentuhatta.
”Kun olin pieni, äiti rypytti ja paistoi piirakat yksin ja teki niitä kerralla valtavan määrän. Kun piirakat olivat valmiit, niitä toimitettiin myös muualle pitäjään. Äidillä oli oma piirakkawoltti ennen kuin Woltia oli keksitty”, Merja naurahtaa.
Piirakan malli on tärkeä. Piirakka ei saa olla liian leveä, ja rypytyksen tulee olla tasainen ja tiheä.
”Täytettä pitää olla tarpeeksi, ettei piirakka jää liian pieneksi. Mikään tyhjä kuori se ei saa olla. Liian paksukaan piirakka ei voi olla, vaan sopiva”, Liisa ohjeistaa.
Hänen mukaansa Karjalan evakot paistoivat aikoinaan parhaat piirakat.
”He olivat oikeita piirakantekijöitä.”
”Karjalan evakot paistoivat parhaat piirakat.”
Liisa Naumasen käsissä on syntynyt yli 10 000 karjalanpiirakkaa. Kuva: Kari SalonenLiisa tarttuu edesmenneen miehensä tekemään piirakkapulikkaan ja alkaa kaulita ruistaikinapaloja varmoin ottein.
On upeaa katsoa, miten 94-vuotias saa taikinan tanssimaan ympyrää jauhotetulla alustalla. Litteitä, keskeltä hieman paksumpia taikinalättyjä syntyy vinhaa vauhtia.
Ritva on perheen rypyttäjä. Tuloksena on kauniita piirakoita, joita ei koneella saisi koskaan aikaan.
Kun ensimmäinen pellillinen on paistettu, ihana tuoksu valtaa keittiön. Ensimmäiset piirakat maistellaan suoraan pelliltä, vaikka kitalaki olisi vaarassa.
”Pienenä söimme piirakoita karjalanpaistin kanssa. Paistilihaa laitettiin piirakan päälle”, Merja kertoo.
Naumaset voitelevat paistetut piirakat voisulalla. Kuva: Kari SalonenKun talkoot on saatu loppuun, siirrymme olohuoneeseen. Merja kaivaa esiin vanhan vihon, jota on selattu ahkerasti.
Vihko on täynnä siistillä käsialalla kirjoitettuja reseptejä, joiden keräämisen Merja aloitti 10-vuotiaana.
Vihko oli alkusysäys Merjan tuoreelle keittokirjalle Klassikoita Karjalasta. Kirjasta löytyy perinnereseptejä, joita Liisa on valmistanut koko elämänsä ajan.
”Kai tätä vihkoa voisi pitää ensimmäisenä keittokirjanani. Olen tehnyt sivunumerotkin sivujen yläkulmaan, eli käsikirjoitus keittokirjaan on alkanut muodostua jo silloin”, Merja näyttää.
Merja Naumanen aloitti keittokirjan kokoamisen jo 10-vuotiaana. Kuva: Kari SalonenMerja kertoo halunneensa tehdä Karjala-aiheisen keittokirjan kulttuuritekona.
”Kun idea tuli mieleeni, ei mennyt viikkoakaan, kun minulla oli kustannussopimus. Vastaavia keittokirjoja ei juuri ole ollut, eikä perinneruokia ole kuvattukaan kovin paljon. Valokuvista piti saada houkuttelevan näköisiä. Maalaisruoka voi monesti olla melko väritöntä, vaikka makua piisaakin.”
Haasteita aiheutti muistiinpanojen ympäripyöreys.
”Äidin reseptejä oli vaikea laittaa kansien väliin, koska ruoka on valmistettu näppituntumalla”, Merja sanoo.
”Piirakkataikina oli sopivaa, kun se tuntui hyvältä sormissa, ja maustaminen tapahtui maistelemalla. Paistoajat vaihtelivat leivinuunin lämmön mukaan, ja ruoka oli valmista, kun se oli valmista. Tässä oli vähän haasteita reseptejä puhtaaksi kirjoittaessa.”
Merjan mukaan on luonnollista, että karjalainen ruoka tunnetaan ympäri Suomea. Hänestä Karjalassa on todella paljon paikallisia ruokia, joista voi olla ylpeä.
”Karjala on ollut ruokakulttuuriltaan idän ja lännen välissä. Karjalaiset ovat olleet myös kovia viemään ruokasanomaa eteenpäin. Kaikki tuntevat karjalanpiirakat ja karjalanpaistin.”
”Karjalaisia voisi sanoa leikkisästi Suomen italialaisiksi. Ruoasta ollaan ylpeitä ja sitä tehdään hymyssä suin. Laatu ja maku on todella tärkeää.”
Ruoka on tärkeä osa myös karjalaista vieraanvaraisuutta. Merja toivoo, että tämäkin perinne jatkuisi.
”Kyllä meidän suunnalla ruoalla rakastaminen on vahvaa ja samalla ruoan jatkuva tuputtaminen. On noloa, jos vieras lähtee ilman että hänelle on tarjottu mitään”, Merja toteaa.
”Karjalaisia voisi sanoa leikkisästi Suomen italialaisiksi.”
Merja Naumaselle on tärkeä pitää yllä karjalaista ruokakulttuuria. Kuva: Kari SalonenMerja Naumanen katsoo, että karjalaisesta ruoasta ja ruokaperinteestä voitaisiin ottaa oppia myös maailmalla. Niihin kiteytyvät puhtaat raaka-aineet ja maut. Tämän vuoksi suomalaiseen ruokaperinteeseen tulisi panostaa enemmän.
”Kaupoissa on kymmeniä metrejä valmisruokia ja rahkoja, mitä minun on vähän vaikea käsittää. Kun ruoan laittaa itse, tietää mitä syö. Eihän sieltä linjastolta tuleva ruoka samalta maistu kuin kotona tehty.”
”Olisi tärkeä saada välitettyä perimätietoa lapsille, joten tulevaisuudessa osattaisiin tehdä muutakin kuin lämmittää nuudeleita. Tämä oli yksi niistä asioista, jotka ajoivat minua kirjoittamaan kirjan.”
Karjalaisella ruoalla on ollut suuri merkitys Merjan elämässä. Synnynkodissa Liperissä perheellä oli eläimiä, ja Merja sai nähdä läheltä, mistä ruoka tulee.
Viikon kohokohta oli lauantai, kun isä tuli Outokummun kaivoksilta kotiin. Silloin karjalanpaisti ja piirakat tuoksuivat jo kauas.
”Kun muutin Helsinkiin, oli ihana käydä lomalla lapsuuskodissa. Äiti oli laittanut ruokaa ja kattanut pöydän valmiiksi, ja kiisseli oli jäähtymässä kuistilla. Kerran yksi kaverini ihmetteli, miten tarjolla on niin paljon ruokaa”, Merja naurahtaa.
Ritva, Liisa ja Merja Naumanen ovat toisilleen läheisiä. Kuva: Kari SalonenLiisa muistelee omaa lapsuuttaan. Perheessä oli 11 lasta, joten ruokittavia riitti. Ruoka hankittiin itse, ja välillä elettiin puutteessa.
”Kun liha alkoi loppua, isä keksi ratkaisun. Eräänä syysaamuna pihakoivussa oli paljon teeriä. Isäpappa otti tussarin ja teeret vähenivät hetkessä. Ei silloin 1930-luvulla kyselty lupia, kun ruoka oli vähissä”, Liisa muistelee.
”Kyllä maaseudulta ruokaa kuitenkin sitten aina löytyi. Metsässä oli lihavia jäniksiä.”
Liisa surkuttelee, että nykyään kauppojen kalatiskit ovat täynnä lohta, eikä lahnaa, siikaa tai ahventa osata oikein käyttää.
Suolattuja särkiä syötiin ennen oman maan perunoiden kanssa.
”Sillä tuli maha täyteen.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
