Sotienjälkeisessä Suomessa iso osa kansasta ei astunut jalallaan ravintolaan. Tähän oli monenlaisia syitä, joista osa liittyy holhoavaan alkoholi- ja yhteiskuntapolitiikkaan, kertoo amanuenssi Tiina Kiiskinen Hotelli- ja ravintolamuseosta.
Ensinnäkään naisilla tai edes naisseurueilla ei ollut asiaa ravintoloihin ilman miesseuraa 1960–1970-lukujen vaihteeseen asti, elleivät naiset sattuneet olemaan nimekkäitä julkkiksia tai ulkomaisia turisteja. Syy tähän on ravintoloihin liitetyssä mielikuvassa, joka istui ihmisten mielissä pitkään.
”Ravintoloita pidettiin toiseen maailmansotaan asti prostituution pesinä”, Kiiskinen kuvailee.
Holhoaminen oli syynä myös siinä, ettei maaseudulle tai kaupunkien työläiskortteleihin saanut ennen 1960-lukua perustaa anniskeluravintoloita.
”Anniskelu oli puolestaan melkein kannattavuuden edellytys, joten ravintolat keskittyivät kaupunkeihin”, Kiiskinen kertoo.
Itse asiassa sotienjälkeisen Suomen ravintolat keskittyivät erityisesti pääkaupunkiin, sillä esimerkiksi vuonna 1955 yli 120 helsinkiläisravintolalla oli anniskeluoikeudet, vaikka koko maan kaupungeissa oli yhteenlaskettuna vain vähän yli 380 ravintolaa.
”Anniskelu oli puolestaan melkein kannattavuuden edellytys, joten ravintolat keskittyivät kaupunkeihin.”
Anniskeluoikeudetkin jakautuivat vielä A- ja B-luokan oikeuksiin, ja näistä oikeuksista vain A-luokka oikeutti väkevien alkoholien tarjoiluun. Edes mietoa alkoholia ei kuitenkaan saanut kuin ruokatilauksen ohessa.
Anniskeluoikeuksien lisäksi ravintoloita jaoteltiin erilaisiin tasoihin myös muulla tavoin. Ensimmäisen luokan ravintolat olivat jo pelkästään hintatasoltaan ja pukukoodiltaan sen verran fiinejä, ettei tavallisella tallaajalla ollut sisäänpääsyä eikä varaa moisiin hienostopaikkoihin. Vielä vuonna 1962 jopa 60 prosenttia valtakunnan ravintoloista kuului ensimmäiseen luokkaan.
Vahtimestarien haukansilmät vahtivat ravintoloiden asiakkaiden tasoa. Lompakon paksuutta ei sentään tarvinnut esitellä, mutta vaatetuksen ja muun olemuksen oli syytä vastata Alkoholiliikkeen ravintolalle määräämää tasoluokkaa.
Ravintolaluokituksen alimmalla portaalla olivat kansanravintolat, ja näiden ääripäiden välissä oli pitkä rivi muunlaisia ravintoloita erilaisin painotuksin. Ravintolaluokitukset ja anniskelusta ravintoloille maksetut korvaukset olivat monimutkainen tasojärjestelmä, Kiiskinen kuvailee.
”Enimmillään erilaisia luokkia oli 23, joten kaikkien säädösten valvominen ja noudattaminen oli haasteellista.”
Olutravintolakokeilussa 1963–65 Alkoholiliike kokeili, voitaisiinko maaseudulla vähentää runsaan alkoholinkäytön aiheuttamia haittoja antamalla ravintolan anniskella mietoja juomia, Kiiskinen kertoo.
”Kun tämä askel uskallettiin ottaa, huomattiin, etteivät ravintolat johtaneetkaan maaseudun perheiden rappioon.”
1960-luvun lopulla muutoksia oli luvassa enemmänkin. Kuten jo aiemmin mainittiin, tuolloin naiset alkoivat päästä ravintoloihin ilman miesseuraa. Vuonna 1969 alkoholilain muutos vapautti keskioluet ruokakauppoihin ja aloitti keskiolutkuppiloiden määrän nopean kasvun.
Viimeistään 1980-luvulla ravintolatoiminta kävi kannattavaksi myös ilman alkoholitarjoilua. Nousukausi, ulkomaanmatkojen yleistyminen ja kiinnostus kansainvälisiä tuulahduksia kohtaan sai aikaan sen, että etenkin pizzeriaan saatettiin lähteä koko perheen voimin, ja vieläpä ensisijaisesti syömään.
