Nuoruudessaan Taimi työskenteli puhelinvaihteen hoitajana. Ammatti katosi automatisoinnin myötä. Kuva: Sanne KatainenSiuntioTaimi muistaa talvisodan
Vanhemmat eivät uskoneet, kun 14-vuotias kertoi nähneensä lentokoneen putoavan Köyliönjärven jäälle tammikuussa 1940.TilaajalleSata vuotta syyskuussa täyttänyt Taimi Veijalainen muistaa hyvin Suomen sotavuodet. Vampulalaisen pientilan tyttö oli lähetetty kauppa-asioille tammikuussa 1940.
”Yöllä oli satanut hirveän paljon lunta, ja näin ilmassa beessin värisen lentokoneen. Tiesin siitä, että kone on venäläinen. Mietin, että mihin pääsen pakoon, kun tien molemmilla puolella olivat korkeat lumivallit.”
Lentokone meni onneksi vaaratta yli ja Taimi näki, kuinka venäläinen pommikone Iljushin DB-3 syöksyi Köyliönjärven jäälle.
Säkylän lentotukikohdan sotilaat ja Köyliön suojeluskunta menivät onnettomuuspaikalle ja kävivät tulitaistelun kolmen venäläisen kanssa. Heistä kaksi kuoli ja yksi antautui.
”Kun kerroin lentokoneesta kotona, vanhemmat pitivät sitä lasten hörinöinä, vaikka olin jo 14-vuotias. Illalla tapauksesta kerrottiin kuitenkin radiossa.”
Taimin konekiväärikomppaniassa taistellut isoveli kaatui talvisodan alkupäivinä.
Nykyään Siuntiossa hoitokodissa asuva tervaskanto seuraa tarkkaan myös Ukrainan sodan tapahtumia televisiosta ja radiosta. Veijalaista inhottaa katsoa ”herraskaisesti esiintyvää” Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia.
”Sillä ihmisellä ei ole sydäntä, kun hän pommittaa kerrostaloja ja hoitolaitoksia. Ukrainan sota alkoi samalla tavalla aamun sarastaessa kuin Suomen talvisota. Ihmiset heräsivät uniltaan pommien pudottamiseen.”
Taimi Veijalainen, tyttönimeltään Venho, on kotoisin nykyisin Huittisiin kuuluvasta Vampulasta. Kuva: Sanne KatainenVampulassa syyskuussa 1925 syntynyt Taimi Venho kasvoi seitsenlapsisessa työläisperheessä. Sisarusparvesta vain neljä selvisi aikuisuuteen. Esimerkiksi invalidiveli kuoli 17-vuotiaana keuhkokuumeeseen.
Taimi huolehti usein nuoremmista sisaruksista, ja askareisiin kuului välillä myös lehmien lypsäminen.
Lisäksi hän auttoi räätälinä toiminutta äitiään. Miehen pukua käytiin sovittamassa kolme kertaa ennen kuin tiedettiin, istuuko se hyvin. Matka taitettiin polkupyörillä maaseudun hiekkateitä pitkin.
”Räätälin työt loppuivat siihen, kun Suomeen alkoi tulla valmisvaatteita. Niitä tarvitsi sovittaa vain kerran kaupassa.”
Nuoruudessaan Taimi työskenteli puhelinvaihteen hoitajana. Ammatti katosi automatisoinnin myötä.
”Se oli oikeastaan mukavaa työtä. Ihmisten puheluille sai nauraa yksin, mutta niitä ei saanut vahingossakaan paljastaa muille.”
Hänen viimeinen työpaikkansa ennen eläköitymistä oli kelloliikkeessä. Siitä on edelleen muistona hyvä kello.
Taimi Veijalainen seuraa maailmanmenoa radiosta ja televisiosta. Ukrainan sota tuo hänen mieleensä Suomen sotavuodet. Kuva: Sanne Katainen”Sillä ihmisellä ei ole sydäntä, kun hän pommittaa kerrostaloja ja hoitolaitoksia.”
Taimin isä teki monenlaisia sekatöitä tukkien uitosta ojankaivuun. Elanto oli työläisperheessä niukkaa, mutta perustarpeista ei ollut puutetta.
”Silloin oli aina parempaa, kun isällä oli töitä.”
Lehmiä oli lapsuuskodissa yksi tai kaksi. Karjasta luovuttiin, kun lapset läksivät maailmalle.
”Äiti ei kyennyt enää lypsämään lehmiä, koska kädet eivät kestäneet. Isä teki kyllä nöyrästi kaiken muun, mutta ei lypsänyt”, Veijalainen naurahtaa.
Taimi oli pienestä pitäen isän tyttö ja kulki aina hänen matkassaan. Isä vei esimerkiksi tyttärensä myllyyn katsomaan, kuinka viljasta tulee jauhoa.
Veijalainen toivoo voivansa säilyttää näkönsä mahdollisimman kauan. Kuva: Sanne KatainenTaimi Veijalaiselle perhe on ollut kaikki kaikessa. Hän on elänyt suuren osan elämästään Espoossa nyt jo edesmenneen karjalaisen miehensä kanssa.
”Mieheni oli tullivartija, ja hän menehtyi vuonna 2000. Siitä on jo aikaa.”
Veijalaisille syntyi kaksi lasta. Eläkkeellä oleva tytär asuu talvet Espanjassa, mutta insinööripoika asustaa lähistöllä pääkaupunkiseudulla. Hänkin jää kohta eläkkeelle rakennusalalta.
Taimin lapsenlapsetkin ovat jo aikuisia.
”Tyttärellä on viisi lasta ja pojalla yksi. On ihana katsoa, kun isällä ja pojalla on niin lämpimät välit.”
”Äiti ei kyennyt enää lypsämään lehmiä, koska kädet eivät kestäneet. Isä teki kyllä nöyrästi kaiken muun, mutta ei lypsänyt.”
Taimi tapasi tulevan puolisonsa Loimaan kansanopistossa. Ensin parivaljakko muutti Karkkilaan, jossa heidän oli tarkoitus jatkaa maatilaa. Liian kovat maksuehdot estivät kuitenkin suunnitelman.
Veli oli töissä Kansallisosakepankissa, ja hän onnistui järjestämään pariskunnalle alkuun töitä ja asuinmökin KOP:n lomakylästä Espoon Otaniemestä.
Porkkalan vuokra-alue oli Neuvostoliiton hallussa vuosina 1944–1956.
”Muistan, kun Porkkalasta kuului välillä upeaa venäläisten miesten laulua. Istuin saunan rappusilla ja kuuntelin.”
Jatkosodan päätyttyä 1944 Espoo oli vain 14 000 asukkaan piskuinen, ruotsinkielinen maalaiskunta. 1950-luvulla suomesta tuli Espoon pääkieli voimakkaan maaltamuuton seurauksena.
”Virkailijat eivät aluksi suostuneet puhumaan Espoossa suomea, mikä oli hyvin ihmeellistä.”
Taimi Veijalaisen mielestä nykyään aikuistutaan liian nuorena. ”Sellaisessa iässä, jossa ei vielä kestetä aikuisuuden mukanaan tuomaa vastuuta.” Kuva: Sanne KatainenVajaat kaksi vuotta sitten Taimi Veijalainen muutti Siuntioon Esperi Hoivakoti Sigridiin, jossa hän on viihtynyt hyvin.
Päivät kuluvat mukavasti televisiota katsoessa. Lapsilta hän sai joululahjaksi pienen radion, josta hän kuuntelee muun muassa iltahartauden.
”Katson uutisia ja seuraan muutenkin maailman menoa. Monet vanhat ihmiset nukkuvat päivisin, mutta minä en, koska siinä menee päivä hukkaan.”
Sukulaisten vierailujen lisäksi hän nauttii jumppatuokioista ja kirjojen lukemisesta. Hänelle tulee edelleen vanhan kotiseudun Lauttakylä-lehti.
Vanhat lempiharrastuksensa kuorolaulun ja runonlausunnan Taimi on joutunut jättämään, sillä äänihuulet eivät enää kestä.
”Näkö on huono ja kuulo menee myös. Silmäni tutkittiin puolitoista vuotta sitten Tapiolan terveyskeskuksessa, ja lääkärin mukaan menetän näköni.”
Veijalainen toivoo voivansa säilyttää näkönsä mahdollisimman kauan, jotta hän kykenisi lukemaan, liikkumaan ja katsomaan televisiota.
”Lapsuudessa kotini naapurissa asui vanha mies, joka oli täysin sokea. Me olimme ystäviä. Silitin päätä, ja hän tuumi, että papan tyttö tuli kylään.”
Taimi Veijalainen pystyy liikkumaan rollaattorilla, ja ruoka maistuu hänelle kohtuullisesti. Pahempia terveysmurheita hänellä ei ole, mitä nyt nilkkaa särkee.
”Kun on satavuotias, sitä miettii, kuinka kauan elämä vielä kestää. Ainahan voi tulla sairauksia, kuten erilaisia tartuntatauteja.”
Taimin mukaan Suomi tulee aina säilymään maatalousmaana, koska viljaa tarvitaan.
”Suomi on pieni maa, mutta maasta se pienikin ponnistaa. Minun mielestäni Suomen pitää säilyä suomalaisena jatkossakin.”
Taimi Veijalainen
Syntyi syyskuussa 1925 Venhon pienviljelijäperheeseen Vampulassa, joka kuuluu nykyään Huittisiin.
Työskenteli muun muassa räätälinä, puhelinvaihteen hoitajana ja kellokaupassa.
Elänyt suurimman osan elämästään Espoossa edesmenneen miehensä kanssa. Perheeseen kuuluvat pääkaupunkiseudulla asuva poika, Espanjassa asuva tytär sekä kuusi lastenlasta.
Vanhoja lempiharrastuksia kuorolaulu ja runonlausunta. Nykyään pitää lukemisesta, television katselemisesta ja jumppaamisesta.
Asuu Siuntiossa Esperi Hoivakoti Sigridissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
