Tampereella oltiin kiitollisia pätevästä soitinkorjaajasta ja -rakentajasta, sillä ammattimuusikoiden täytyi ennen Rajalan liikkeen perustamista hoitaa soittimen kunnostamisensa Helsingissä. Kuva: Rami Marjamäki
Viulunrakentaja Jaakko Rajala, 100, selvisi sodasta ja vaikeasta lapsuudesta – ”Ehkä Luoja antaa nyt takaisin”
Jaakko Rajala menetti sodassa kyvyn soittaa viulua, mutta teki komean uran jousisoitinrakentajana. Leskeksi hiljattain jäänyt veteraani tietää pitkän avioliiton salaisuuden.Tilaajalle
Jaakko Rajala on tehnyt kaikille pojilleen omat viulut. Taustalla on Petroskoista hankittu vanha viulu. Kuva: Rami MarjamäkiViulunrakentaja ja sotaveteraani Jaakko Rajala esittelee itsensä vaatimattomasti hymyillen.
”Olen vanha mies, ikää tuossa jo tullut. Vilppulassa olen syntynyt.”
Tämän vuoden kansallisena veteraanipäivänä 27. huhtikuuta Rajala täytti sata vuotta.
Entisessä Vilppulan kunnassa syntynyt Rajala eli elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta ilman perhettään ja sukulaisiaan, sillä hänen äitinsä jätti alle kaksivuotiaan poikansa vieraiden hoiviin ja lähti Amerikkaan.
”Olin avioton lapsi. Siihen aikaan se merkitsi nuorelle naiselle aikamoista taistelua”, Rajala kertoo.
”Asuin sen jälkeen Ruovedellä maatilalla, jossa siivosin tallia, pilttuita ja ruokin hevosia. Herätys oli aina aikaisin, kun emäntä lähti aamulypsylle navettaan ja isäntä tukinajoon.”
11-vuotiaana hän hyppäsi yksin junaan ja matkusti Helsinkiin tätinsä luokse asumaan. He eivät olleet koskaan aikaisemmin tavanneet.
Silloin jo 200 000 asukkaan kaupunki oli aikamoinen muutos nuorelle pojalle.
”Muistan katselleeni raitiovaunuja Lapinlahdenkadulla, että miksi ne menivät vain edestakaisin. Kyllä se ihmetytti.”
Rajala kävi Helsingissä kansakoulun loppuun.
Hän pohti 15-vuotiaana lähtevänsä Amerikkaan äitinsä ja tämän uuden perheen luo, mutta sota sotki suunnitelmat. Hän päättikin astua palvelukseen 18 vuotta täytettyään.
”Päätimme lähteä kahdeksan hengen poikaporukalla. Olisihan siihen sinänsä tarvinnut huoltajan luvan, mutta ei siihen aikaan sellaisia niin paljoa katseltu. Olimme kuitenkin nuoria ja terveitä. Enkä minä kovin sairas ole vieläkään”, Rajala naurahtaa.
Päätös lähteä sotaan varmistui muidenkin kavereiden lähtiessä. Rajala astui merivoimien palvelukseen, johon oli kolmen kuukauden alokaskoulutus Suomenlinnassa ja saaristossa.
”Miinan kettinkinippu putosi laivan kannella jalkaterieni päälle, ja se on vanhemmalla iällä ruvennut vaivaamaan. Sormet vahingoittuivat, kun miina räjähti veneen alla.”
Rajala oli virallisesti tykkimies, mutta toimi myös radistina, sillä radioasioita oli opeteltu jo meripartiossa. Lisäksi hänet lähetettiin Suursaareen torjumaan saksalaisjoukkoja 1944.
”Arki sodassa oli paljolti vartiointia ja vesillä liikkumista. Valveillaoloa oli paljon. En oikeastaan enempää edes muista, enkä kauheasti edes välitä muistellakaan. Selvittiin sentään suhteellisen terveenä”, hän toteaa.
”Miinan kettinkinippu putosi laivan kannella jalkaterieni päälle, ja se on vanhemmalla iällä ruvennut vaivaamaan. Sormet vahingoittuivat, kun miina räjähti veneen alla. Ne ovat vieläkin vähän tunnottomat. Palvelus kuitenkin jatkui.”
Sodan jälkeen Rajala meni naimisiin ja toimeentulo oli hankalaa. Kaikesta oli pulaa. Hän pääsi kuitenkin työskentelemään soitinkorjausverstaalle.
Rajala oli soitonopettajan kanssa todennut, ettei vaurioituneilla sormilla voinut soittaa mutta rakentaminen onnistui. Hän päätyi soitinrakentajan oppipojaksi ja pääsi lopulta Fazerin musiikkiliikkeeseen töihin.
1955 tie vei Tampereelle, jossa hän perusti oman soitinkorjausliikkeen.
Jaakko Rajala
100-vuotias jousisoitinrakentaja.
Toimi sodassa tykkimiehenä ja radiovastaavana eli radistina.
Syntynyt entisessä Vilppulassa, nykyisessä Mänttä-Vilppulassa Pirkanmaalla. Asuu Tampereella.
Harrastaa klassisen musiikin kuuntelua ja kävelyä.
100-vuotias veteraani käy yhä muutaman kerran viikossa kävelyllä Tampereen torilla. Kuva: Rami MarjamäkiSoitinkorjaajan ammatin oppi pikkuhiljaa mestarin johdolla, mutta erityisesti siihen tarvittiin kärsivällisyyttä. Lisäksi Rajalalla on absoluuttinen sävelkorva, josta on ollut paljon hyötyä, erityisesti jousisoittimia rakentaessa.
Jo Fazerilla työskennellessään hän teki luppoajalla muutaman viulun ja kontrabassonkin, ja Tampereelle muuttaessaan hän ryhtyi rakentamaan enemmänkin.
”Tein yleensä neljästä kuuteen viulua kerralla. Viritys perustuu paljon taivutukseen, jotta joustavuus ja koputusäänet ovat kohdallaan. Viulua koputetaan kierukasta, kaulan keskeltä, kaulan liityntäkohdasta ja pohjan keskeltä. Näiden äänien tulee olla samassa linjassa”, Rajala täsmentää.
”F-aukkoihin puhallettavan äänen tulee myös olla sama kuin keskiosan koputusääni. Tarvitaan sävelkorvaa erottamaan puusta äänenkorkeutta. Usein kotona heräsin aamuyöllä koputtelemaan viulunlevyjä, kun oli hiljaista ja korva herkkänä. Vaimo sitä ensialkuun vähän ihmetteli.”
Jousisoitinten rakentamisen ja korjaamisen yhteydessä Rajala opetti aihetta kansanopistoissa ja retkeili Lapissa perheensä kanssa. Hän lähti Lappiin vaeltamaan heti sotien jälkeen ja palasi sinne vuosittain.
Könninkello ja omakotitalokin on tullut rakennettua.
Rajala jäi eläkkeelle varsinaisesti vasta 85-vuotiaana. Hän käy muutaman kerran viikossa kunnon kävelyllä esimerkiksi torilla.
Lisäksi hän tietysti kuuntelee edelleen klassista musiikkia, ja kaupunginorkesterin tutut ovatkin antaneet paljon levyjä. Suosikkisäveltäjistä kysyttäessä hän mainitsee Edvard Griegin ja hänen säveltämänsä Solveigin laulun ja Vuorenpeikkojen tanssin.
”Häät olivat hyvin pienet. Olimme kaksi yksinäistä, mutta meillä oli toisemme.”
Sataan vuoteen mahtuu paljon. Erityisen merkityksellistä sen varrella on ollut omat häät ja yli seitsemänkymmenen vuoden mittainen avioliitto. Hän jäi leskeksi pari vuotta sitten.
”Häät olivat hyvin pienet. Olimme kaksi yksinäistä, mutta meillä oli toisemme”, Rajala muistelee.
”Uskollisuus on tärkeää. Olen myös aina luottanut ihmisiin.”
Pitkän iän salaisuudesta Rajala ei niinkään tiedä. Vaikka vammat sodasta vaikuttavat tasapainoon, on kunto vielä kunnossa, ehkäpä juuri Lapin reissujen ansiosta.
Alkoholiakaan hän ei ole paljoa käyttänyt. Mannerheimin syntymäpäivänä hän on perinteen vuoksi ottanut konjakin.
”Ehkä Luoja antaa nyt takaisin, kun lapsuuteni oli hankala. Nyt meitä on neljä sukupolvea perheessä.”
- Osaston luetuimmat
