Ruoka odottaa väkeä pellolta eikä väki ruokaa

Mitä tokaisikaan emäntä, joka viskasi taikinasta unohtuneen hiivan leipien perässä uuniin? ”Koha hänes on.”

Äidin käyttämä sanonta tuli mieleeni, kun leivoin pellillisen hävikkimuffineita mustuneista banaaneista ja uuninluukkua sulkiessani muistin unohtaneeni taikinasta sokerin.

Ihan syötäviä niistä silti tuli. Hiukan tahmeita ja likilaskuisia, mutta ”männöö seipäi vinkuis” eli ruokavarastojen alkaessa kevään korvalla huveta.

”Usiamp hammas ko hartei.” Siinä kolmas evakkoäitini ruokasanonta. Se sopii käytettäväksi esimerkiksi silloin, kun perunamuusiin on jäänyt kiireisen muhentajan jäljiltä paakkuja.

Älkää käsittäkö väärin. Äiti oli neuvokas kotikokki ja ahkera leipoja, mutta viittä lastaan paimentava pientilan leskiemäntä ei ehdi hifistellä. Arkiruokailuissa mentiin tarpeen tullen siitä, missä aita oli matalin.

Muutama ehdoton ruokasääntö lapsuudenkodissani oli.

Ensimmäinen oli se, että kukaan ei saa jäädä nälkäiseksi. Varsinkin juhlissa kaikkea piti olla niin reilusti, että vieraita voi kehottaa ottamaan lisää kolmannenkin kerran.

Kun järjestän perhejuhlat, mielestäni ruokaa on sopivasti silloin, kun voin pakata lähtijöille hirvipullia evääksi.

Toinen sääntö oli, että ruoka odottaa väkeä eikä väki ruokaa. Kun konetöissä avustaneet naapurin isännät tulivat pellolta syömään, he saivat tulla heille sopivana hetkenä eikä tietyllä kellonlyömällä.

Soppa oli kätevintä kiireaikojen ruokaa: hellan kulmalla kuumana pysyvää ja nopeasti lusikoitavaa.

Senkin maalaistavan olen omaksunut, että kaupassa käydään vasta kun on pakko. Ruoka valmistetaan niistä aineksista, mitä kaapeista ja pakastimesta löytyy.

Ja aina voi improvisoida. Vaikka leipaista muffineita.