Kun keuruulaisen Veikko Ahosen 75-vuotispäivä lähestyi, hän ajatteli, että ehkä joku muu voisi merkkipäivän jälkeen ottaa vastuun Keuruun Kisailijoiden hiihtojaoston päivittäisestä toiminnasta.
”Se syntymäpäivä tuli ja meni, ja vasta tänä talvena olen ollut seurassa vain talkoolaisena ja jokapaikanhöylänä”, Ahonen kertoo.
Sanan ”vain” voi tosin jättää pois äskeisestä virkkeestä, sillä Ahosen päivät kuluvat edelleen tiiviisti urheiluseuran puuhissa, vaikka ikää tulee tänä vuonna mittariin 78 vuotta. Esimerkiksi haastattelun ja kuvaamisen välissä hän viettää kaksi päivää opettamassa lasten hiihtokoulussa.
Hiihto on ollut aina mukana Ahosen elämässä. Aloitetaan tarina samasta pihapiiristä, jossa Ahonen edelleen asuu.
Ahosen lapsuudessa perheellä oli pieni maatila, vaikka perheen isä kävi myös muualla töissä. Talo oli pieni ja työtä paljon, mutta porukalla kaikki hoitui. Tällainen talkoohenki on kulkenut Ahosen mukana läpi elämän.
”Joskus piti hieman karata töistä, että pääsi illanviettoihin”, Ahonen naurahtaa.
Lavikon kylä oli sotien jälkeen eläväinen paikka, jossa oli kaksi kauppaa ja koulu. Joka vuodenaikaan löytyi sopiva liikuntamuoto, ja talvella ykköslaji oli hiihto.
”Urheilukipinä iski kaikkiin, mutta minun sisarussarjassani eniten minuun”, Ahonen kertoo.
”Joskus piti hieman karata töistä, että pääsi illanviettoihin.”
Urheilusta tuli lopulta Veikko Ahoselle sekä harrastus että työ. 19-vuotiaana hän lähti armeijaan ja jäi sille tielle kolmeksi vuosikymmeneksi. Käytyään kurssit ja koulut Imatralla hän asettui Suomen itäisimpään kuntaan Ilomantsiin ja työskenteli rajavartijana.
Tosin hän ei aina ehtinyt kotona viettää kovin monta yötä putkeen, sillä hänen toimenkuvansa laajeni Rajavartiolaitoksella urheiluvalmennuksen puolelle. Valmennettavaa riitti myös vapaa-ajalla, sillä itärajalla asuessaan Ahonen oli vahvasti mukana Ilomantsin Urheilijoiden toiminnassa.
Ahosen ryhmä hiihti 1980-luvulla kaikkiaan 10 suomenmestaruusmitalia. Valmennettavista kirkkaimmille mitaleille ylsi Aki Karvonen, joka nappasi kolme maailmanmestaruusmitalia ja vuonna 1984 Sarajevon olympialaisissa hopean ja kaksi pronssia.
Seuraavalla vuosikymmenellä tahti ei juuri hellittänyt, sillä Ahonen alkoi tehdä reissutöitä satamissa ja lentoasemilla. Palvelusvuodet tulivat täyteen 50-vuotiaana vuonna 1997.
”Hyviä vuosia ne olivat, mutta ei minulla ole kaipuuta niihin aikoihin”, Ahonen tiivistää uransa.
Eläkepäivillään Veikko Ahonen ei ole ehtinyt keinutuolissa istua, sillä aivan ensi töikseen hän alkoi rakentaa omin käsin hirsitaloa lapsuudenkotinsa maille Keuruulle. Talo valmistui vuonna 2000, ja siellä Ahonen asuu edelleen.
Vielä vuosikymmeniä paluumuuton jälkeenkin Ahosella on säilynyt kytkös Ilomantsiin, sillä hänen tyttärensä Kati Ahonen asuu siellä omalla lapsuudenseudullaan. Isä ja tytär soittelevat viikoittain ja tapaavat useita kertoja vuodessa jommankumman luona.
Veikko Ahosen kotitalo Keuruulla tarjoaa pientä ja isoa puuhasteltavaa jokaiseen päivään. Pihaan on päätieltä 400 metriä, joten traktori on lumitöissä hyvä apu, ja kolattavaakin riittää aina, kun taivas päättää ripotella maan valkeaksi.
Hyötyliikunta on kunnon perusta ja kivijalka, Ahonen sanoo. Tällaista viestiä hän on aina yrittänyt levittää myös valmennettavilleen.
Tilaan kuuluvat metsät siirtyivät viime vuonna Ahosen veljelle, mutta nimenomaan metsätyöt halon- ja tukintekoineen olivat Ahoselle pitkään hyötyliikunnan peruskauraa. Hänellä oli metsäpalsta myös Ilomantsissa niinä vuosina, kun hän asui siellä.
”Olen metsien mies, ja siksi sitä Venäjän-rajaakin tuli kierrettyä.”
Isommille kylille Ahonen ei ole koskaan kaivannut, sillä hän on aina tiennyt, että nimenomaan luonto antaa sisäiseen akkuun virtaa.
”Tämä taitaa olla työvuosilta jäänyt tapa, mutta seurailen metsässä jälkiä. Täällä ne ovat ahman ja jäniksen jälkiä”, Ahonen kertoo.
”1980-luku meni maailmaa kiertäessä ja oma liikunta jäi vähemmälle, joten on täytynyt ottaa vanhemmiten vähän takaisin.”
Hiihtomiehellä pitää tietenkin olla oma latu. Veikko Ahosen latu alkaa kotiovelta, tekee noin viiden kilometrin lenkin vanhan urheilutalon ja oman lapsuudenkodin kautta ja palaa kotiovelle. Mistään vatupassilla vedetystä peltoladusta ei ole kyse, vaan ladun ylimmän ja alimman kohdan välillä on 20 metrin korkeusero.
Latunsa pohjatyöt Ahonen hoitaa ensin traktorin ja vanhoista autonrenkaista tehdyn jyrän avulla, sitten moottorikelkalla. Lopuksi on aika tehdä varsinainen latu-ura suksilla.
Hyvin pohjustettu ja metsän varjoissa kulkeva latu kestää Ahosen mukaan sään vaihteluita oikein mainiosti.
”Jos oman ladun kiertää kolmekin kertaa päivässä, siitä tulee jo hyvä lenkki.”
Enää Ahonen ei laita hiihtokilometrejä kovin tarkkaan ylös, mutta hän laskee hiihtävänsä edelleen ainakin 1 000, ehkä jopa 1 500 kilometriä vuodessa.
Maaliskuun puolivälissä Ahosen oli tarkoitus matkata tuttuihin Ilomantsin-maisemiin tapaamaan tytärtään Katia ja hiihtämään Pogostan hiihdon omien laskujensa mukaan yli 20:ttä kertaa. Valitettavasti tapahtuma peruttiin tänä vuonna lumen puutteen vuoksi.
Vuosien varrella Ahonen on lisäksi juossut 13 maratonia ja osallistunut jos jonkinlaiseen hölkkäkisaan.
”On täytynyt ottaa vanhemmiten vähän takaisin, sillä 1980-luku meni maailmaa kiertäessä ja oma liikunta jäi vähemmälle.”
Kun antaa muille, saa itsekin jotain. Suunnilleen sellaisella ajatuksella Veikko Ahonen on jaksanut yhdistysaktiivina ja lukemattomissa talkoissa vuodesta toiseen.
Aina välillä mediassa nousee esille näkemys, että suomalaisten talkoointo olisi pohjamudissa. Ahonen ei ainakaan Keuruulla ole huomannut moista, vaan hänen mukaansa talkooväkeä on aina löytynyt.
Ahonen arvelee, että osuutensa on myös esimerkillä johtamisessa. Hän itse oli talkoopaikalla ensimmäisenä ja lähti viimeisenä.
”Mielestäni pomon hommiin kuuluu aina esimerkin näyttäminen, eikä pelkkä käskyjen jakelu.”
Talkootunteja Ahonen on todellakin tehnyt. Etenkin hiihtokeskuksen rakentaminen oli vuosituhannen alussa puristus, jonka aikana Ahosen tavallinen päivä sisälsi 10 tuntia talkootyötä Keuruun Kisailijoiden hyväksi.
”Ei minua kaduta hiihdolle antamani aika, vaikka joskus olikin samana päivänä hoidettavana toimistotyöt, talkoot, palaverit ja kisat ja kotiin pääsin kello 21.”
Keuruulla kelpaa hiihtää, Ahonen voi hyvällä omallatunnolla sanoa. Hän on ollut järjestämässä SM- ja FIS-hiihtoja Keuruulla useamman kerran. Välillä lauhat talvet ovat aiheuttaneet huolta, mutta tappiolla hommaa ei ole tarvinnut pyörittää.
Ahosella suunnitelmissa on ainakin elää terveellisesti.
”Pyrin siihen, etten tekisi hallaa itselleni ja harrastaisin liikuntaa sen verran, mikä tuntuu hyvältä.”
Syntynyt 1947 Keuruun Lavikossa.
Perheeseen kuuluu Itä-Suomessa asuva tytär.
Kävi armeijan vuonna 1967 ja jäi sille tielleen vuosikymmeniksi. Työskenteli Rajavartiolaitoksella vuoteen 1997 enimmäkseen Ilomantsissa Pohjois-Karjalassa ja jäi eläkkeelle ylirajavartijan tehtävästä.
Aloitti eläkepäivänsä rakentamalla hirsitalon lapsuudenkotinsa pihapiiriin. Asunut talossa vuodesta 2000.
Keuruun Kisailijoiden hiihtojaoston pitkäaikainen puheenjohtaja. Toimii edelleen yhdistysaktiivina ja on tuttu näky seuran talkoissa.
Hiihtää aina sään salliessa ja on tehnyt ladun kotioveltaan.
Palkittiin vuonna 2020 Alfred Kordelinin säätiön Urheilun Tuki -rahaston euron tunnustuspalkinnolla nuorten parissa tehdystä pitkäjänteisestä ja pyyteettömästä vapaaehtoistyöstä.
