Pelkäsin kuolemaa, kunnes jouduin kolariin

Taivas näytti kirkkaalta. Tunsin syvää rauhaa ja kuin joku olisi ottanut minusta kiinni. Kipua ei tuntunut missään.

Tällaisia tuntemuksia koin, kun jouduin liikenneonnettomuuteen 15-vuotiaana. Olin ollut ystäväni skootterin kyydissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun nousin kaksipyöräisen moottoriajoneuvon kyytiin.

Olimme tulossa heinäkuisena päivänä konfirmaatioharjoituksista kirkosta. Takana oli ikimuistoinen rippileiri.

Nopeutta skootterilla oli noin 40 kilometriä tunnissa. Ajoimme kevyen liikenteen väylää pitkin kohti suojatietä, kun vasemmalta tuli kolmion takaa auto, joka ei juuri hidastanut vauhtiaan. Ystävänikään ei ehtinyt jarruttaa. Näkyvyys oli huono, ja tilanne tuli eteen salamannopeasti.

Meillä oli päässä kypärät. Silminnäkijöiden mukaan olin lentänyt skootterin kyydistä useita metrejä asvaltille.

Joku ohikulkija riensi auttamaan ja käski meitä pysymään liikkumatta mahdollisten vammojen vuoksi. Minä olin yrittänyt nousta pystyyn, sillä olin sokissa. Olin lähdössä vaistomaisesti auttamaan ystävääni, vaikka olin itsekin loukkaantunut.

Ambulanssi saapui paikalle nopeasti. Sairaalassa jouduimme tutkimuksiin ja tarkkailuun, ja lääkäri luennoi sisäisten verenvuotojen mahdollisuudesta. Muistan, kuinka iltamyöhään kävelimme ystäväni kanssa käsikkäin sairaalan käytävillä ja yhdessä mietimme sitä, miten ihmeessä pelastuimme.

En löytänyt muuta selitystä onnettomuudesta selviytymiselle kuin korkeamman voiman suojelus.

Konfirmaatiopäivä ja sitä seuraavat pari viikkoa menivät särkylääkkeiden avulla. Joka paikkaa särki, olo oli kuin jyrän alle jääneellä.

Sain ruusuja ja onnitteluita ripille pääsyn johdosta. Mummini antoi minulle lahjaksi kauniin ristikorun. Mielessäni oli vain se, miten olin jäänyt henkiin.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä kirjoittaa artikkelissaan Kuoleman pelko, uskonto ja merkitykselliset suhteet, että tutkimusten mukaan nuoret usein pelkäävät kuolemaa enemmän kuin vanhempi ikäpolvi, jolle ikä voi tuoda tiettyä tyyneyttä.

Kuolemanpelko on universaali tunne. Enemmän pelkäämme yleensä läheisen kuolemaa kuin omaamme.

Minun kuolemanpelkoni lievittyi skootterionnettomuuden myötä, sillä en tuntenut tilanteessa kipua. Kyse oli ehkä merkityksen annosta, jossa koin yhteyden eloon jäämiselläni ja yliluonnollisen todellisuuden olemassaololla. Jonkun toisen mielestä hengissä selviytyminen olisi johtunut sattumasta.

Kun sain vuosien päästä ajokortin, aiemmin koettu onnettomuus opetti varovaisuutta. Liikenteeseen lähden aina rauhallisin mielin, ja ratissa pyrin miettimään mukavia asioita. Ystävälläni on ”gospel-auto”, jossa hän luukuttaa hengellistä musiikkia ja saa siitä ajaessaan hyvän mielen.

Jos kuolema pelottaa, kannattaa miettiä, mitä siinä pelkää. Kun keskittyy konkreettisiin arkirutiineihin, joista voi ammentaa merkityksellisyyden kokemusta, kuolemanpelko saattaa lievittyä. Loppujen lopuksi kaikella täällä on alkunsa ja loppunsa.