

Arkkitehti Carita Lindholm, 53, istuu suuren, pyöreän ikkunan edessä puukerrostalon ylimmässä kerroksessa ja kertoo talon syntyhistoriasta.
Talo, joka on rakennettu järveen laskevaan rinteeseen Pälkäneen kuntakeskukseen, on yksi kylän harvoista hissitaloista.
Talon suunnittelu ajoittui 2000-luvulle, kun taajaman palvelujen läheisyydessä oli suuri tarve asunnoille. Lindholmien perheyritys tarttui toimeen.
Lindholm halusi suunnitella talon, jossa kaikenikäisten olisi miellyttävää ja turvallista asua. Korkeat huoneet, järvimaisema joka asunnosta ja runsaat säilytystilat olivat suunnittelun kantavia ajatuksia.
Kolmekymppisen arkkitehdin johtama perheyrityksen rakennushanke käynnistyi vuonna 2007, mutta sitten iski finanssikriisi. Työmaa pressutettiin vuosiksi.
”Tilanne oli hirveä. Asuntovarauksia peruttiin, ja keskusteltuani pankin kanssa jouduin kertomaan urakoitsijoille rakentamisen keskeyttämisestä”, Lindholm muistelee.
Kun asuntokauppa virkosi, työmaalle päästiin takaisin, ja puukerrostalo valmistui joulukuussa 2010. Työhön saatiin osin samoja urakoitsijoita, jotka olivat työn aloittaneetkin.

Vuosien piinassa ja monessa tiukassa paikassa sen jälkeenkin Carita Lindholmia on auttanut yrittäjäperheeltä opittu sitkeys ja luottamus siihen, että lopulta kaikki järjestyy.
”Meillä on kirvesmiehiä suvussa. Isäni ja isoisäni kanssa kuljin työmailla lapsesta lähtien ja haaveilin lääkärin tai arkkitehdin ammatista. Opiskelin sitten Kuopiossa arkkitehdiksi ja olin vuosia töissä Helsingissä aina paluumuuttooni vuonna 2004.”
Suvun perinne ottaa lapset mukaan toimintaan on koskenut myös hänen lapsiaan Valtteria ja Violaa.
”Laatoittajat kauhistuivat, että mene ny kotio sen lapsen kanssa. Totesin, että katsotaan ensin nämä saumaukset.”
Perheen nuoruusennätys työmaalla käymisestä on Violalla, jonka kanssa äiti saapui suoraan synnytyssairaalasta perheyrityksen puuelementtitehtaan viimeistelytyömaalle.
Työmiehet kauhistuivat, kun Lindholm asteli sisään vauva turvakaukalossa.
”Laatoittajat kysyivät, että mitä sä täällä teet, mene ny kotio sen lapsen kanssa. Totesin vain, että katsotaan nyt ensin nämä saumaukset.”
Lindholm tähyää entisestä, nykyään vuokralaisten hallussa olevasta puukerrostalon asunnostaan ulos Mallasvedelle ja toteaa, miten maaseudulla on upeita rakennuspaikkoja ja tontteja. Monilla pikkupaikkakunnilla niille voi pystyttää melko vapaasti juuri sen unelmiensa kodin.
”Tässäkin taajamassa ollaan järvien ympäröimällä upealla maaseudulla. Omista ikkunoistaan pystyy seuraamaan vuodenkierron vaihtelua, ja luonto on muutaman askeleen päässä.”
Luonto oli yksi Lindholmin ja hänen silloisen puolisonsa kannustimista muuttaa pois Helsingin kiireestä ja hälinästä. Pariskunnan lasten, nyt 21-vuotiaan Valtterin ja 19-vuotiaan Violan, kasvuympäristönä maaseutu tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
Myös isovanhempien ja muiden perheenjäsenten läheisyys houkutti Lindholmia takaisin kotiseudulle. Oma arkkitehtitoimisto hänellä on ollut paluumuutosta lähtien.
”Toivon enemmän paluumuuttoa maaseudulle. Sitä, että tullaan Helsingistä takaisin päin ja arvostetaan sitä mitä maalla on. Pienillä paikkakunnilla on upeat metsät ja järvet lähellä sekä kylien yhteisöllisyys.”
Ammattiinsa hän kertoo suhtautuvansa siinä mielessä perfektionistisesti, että omiin aikaansaannoksiin pitää voida olla tyytyväinen.
Maaseudun muuttuvaa rakennuskantaa hän katsoo ammattilaisen silmin. Ensimmäisenä arkkitehti katsoo ympäristöä ja sitä, miten uudisrakennukset istuvat perinteiseen maalaisympäristöön.
”Rakennusten sopivuus liittyy enemmän ympäristöön kuin aikakauteen. Kulttuurihistoriallisia kohteita pitää arvostaa, ja niihinkin voi rakentaa modernisti mutta tyylikkäästi. Yltiömoderni rakentaminen on häiritsevää.”
Carita Lindholm hurmioituu myös vanhoista ladoista, joita hän pysähtyy ajomatkoillaan valokuvaamaan perhesopua uhmaten.

Lindholm kertoo arvostavansa suuresti kivirakennuksia, jotka kestävät aikaa.
”Vanhat kivirakennukset ovat todella upeita. Maaseudulla pitäytyisin hirsi- ja kivirakentamisessa.”
Samaan hengenvetoon hän toteaa, että asian toinen puoli ovat luonnollisesti eurot, jotka ratkaisevat monessa asiassa. Hän kuitenkin kannustaa vanhan, rakenteellisesti kunnossa olevan rakennuskannan säilyttämiseen aina, kun se on mahdollista.
Arkkitehdin oma unelmakoti olisi vanha, asunnoksi kunnostettu kivinavetta. Sen toisessa päädyssä olisivat asuintilat ja toisessa tilaa perheen harrastuksille.
”Vanhojen rakennusten vaaliminen on kulttuurihistoriallinen teko. Monia vanhoja rakennuksia pystytään uusiokäyttämään, ja niistä tulee tosi upeita.”
Lindholm antaa esimerkin omasta työmaastaan. Pälkäneläisen Rönnvikin viinitilan vanhaan piharakennukseen tehtiin tilat olutpanimolle. Ulkoapäin käyttötarkoituksen muutosta ei edes huomaa.
Nyt Lindholmilla on loppusuoralla useiden vuosien ajan suunnitteilla ollut Pälkäneen rauniokirkon eli Pyhän Mikaelin kirkon kattaminen.
Jo 1800-luvulla hylättyyn kirkonraunioon hän teki rakenteiden suunnittelun ilmaiseksi vapaaehtoistyönä. Hän myös johtaa ilman korvausta suurelta osin Pälkäneen Lions Clubin vapaaehtoisista koostuvaa talkooporukkaa.
Ensi kesänä yli viisisataavuotias harmaakivikirkko avautuu käyttöön lasikatteella katettuna. Kyseessä on harvinainen, nykyaikaan päivitetty muinaismuistokohde. Lindholm on Rauniokirkon suojeluyhdistyksen puheenjohtaja.
”Rauniokirkkoprojekti on minulle sydämenasia.”
Syntyi 1972 Pälkäneellä yrittäjäperheeseen. Perheyritys Eridomic oy valmisti puuelementtejä.
Isä Risto Lindholm johti perheyritystä ja äiti Anita Lindholm hoiti kirjanpitoa. Pikkusisar Erika Pohjola on kiinteistönvälittäjä, pikkuveli Jonne Lindholm kunnostaa vanhoja rakennuksia.
Opiskeli rakennusarkkitehdiksi Kuopiossa ja oli vuosia töissä Helsingissä ennen paluumuuttoaan synnyinseudulle.
Muutti perheensä kanssa Pälkäneelle 2004 ja perusti oman arkkitehtitoimiston.
On Pälkäneen rauniokirkon suojeluyhdistyksen puheenjohtaja.