Joskus kannattaa varoa, mitä menee lupaamaan. Kangasalan Sahalahdella asuvan Nikkilän perheen elämä saattaisi näyttää aika erilaiselta ilman yhtä yli kymmenen vuotta sitten käytyä keskustelua.
”Eräänä päivänä mies tuli kotiin ja sanoi, että olisi tosi kiva, jos Viivillä olisi jokin liikuntaharrastus”, perheen äiti Emilia Nikkilä muistelee.
Hänen puolisonsa Marko Nikkilä oli kuullut Tapparan luistelukoulusta. Vaikka Sahalahdelta oli Tampereelle 30 minuutin matka, isä lupasi kuljettaa silloin nelivuotiasta Viivi-tytärtä harrastukseen.
Hiljalleen yhdet harjoitukset viikossa vaihtuivat kahteen treenikertaan, ja myös perheen toinen tytär Lila Nikkilä alkoi harrastaa luistelua.
Nyt tytöillä on yhteensä kahdeksat treenit viikossa. Vain perjantai on ollut molemmilla tytöillä vapaa, tosin nyt Lila käy välillä silloinkin treeneissä.
Nikkilät asuvat sen verran syrjässä, ettei julkisella liikenteellä pääse treeneihin. Samalta suunnalta ei myöskään kulje harjoituksiin muita lapsia, joten kimppakyydeistä voi vain haaveilla.
Kangasalla on oma jäähalli, mutta siellä ei ole omaa muodostelmaluisteluseuraa. Tyttöjen treenit ovat vaihdellen ympäri Pirkanmaata. Keskimäärin matka kestää puoli tuntia suuntaansa.
”Joinain päivinä täytyy ajaa toinen tyttö ensin hallille 60 kilometrin päähän ja hakea toinen kotoa. Torstaina molemmilla tytöillä on treenit, mutta eri kaupungeissa – toisella Lempäälässä ja toisella Kangasalla.”
Arjen huojuvaa aikataulutornia pidetään pystyssä ahkerilla kalenterisulkeisilla. Usein vanhempien omat harrastukset joustavat lasten menojen tieltä.
”Nykyään ei treenaa kuin neljä kuukautta niillä maksuilla, jotka menivät vuonna 2015.”
Lasten aktiivinen urheiluharrastus vaatii vanhemmilta myös kukkaronnyörien löysäämistä.
”Ensimmäinen kauhun hetki tuli silloin, kun Viivi pääsi joukkueeseen, ja saimme tietää, paljonko se maksaa. Kauhistutti, sillä tämä on järjettömän kallis harrastus”, Emilia Nikkilä kertoo.
Näin kymmenen vuotta myöhemmin alkuaikojen treenimaksut tuntuvat pieniltä. Nyt hallilla käy kaksi tyttöä, ja hintojen nousu on vaikuttanut hallivuokriin ja näin myös harrastusmaksuihin. Luistelijoilta esimerkiksi perittiin pieni lisämaksu sähkön hinnan ollessa ennätyskorkea.
”Nykyään ei treenaa kuin neljä kuukautta niillä maksuilla, jotka menivät vuonna 2015.”
Emilia Nikkilä ei suostu edes ajattelemaan, kuinka paljon luistelu on yhteensä maksanut. Vuosia sitten hän näki laskelman, jossa Viivin menot olivat ylittäneet kymmenentuhatta euroa. Sittemmin summa on moninkertaistunut.”
”Kyllä näihin harrastuksiin on laitettu kymmeniätuhansia euroja.”
Nikkilän perheessä rahat ovat riittäneet molempien tyttöjen harrastuksiin. Ulkomailla he eivät matkustele, ne rahat laitetaan mieluummin luisteluun.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.
”Tiedän, että moni lapsi on joutunut lopettamaan rakkaan harrastuksen, koska vanhemmilla ei kerta kaikkiaan ole enää varaa. Vaikka se on monille viimeinen asia, mistä karsitaan, kyllä sekin kohta tulee jossain vastaan.”
Seuramaksujen lisäksi vanhempien kukkaroa keventävät muun muassa treenikuljetukset, kisamatkat, varusteet, luistimet ja kisapuvut.
Emilia Nikkilä on pohtinut, miten taloudellisesti vaikeina aikoina lapsille ja nuorille voitaisiin tarjota tasavertainen mahdollisuus harrastaa.
Stipendit voisivat olla yksi keino tarjota tavoitteellinen liikuntaharrastus kunnianhimoisille lapsille, joilla ei olisi siihen muuten varaa.
Kilpaurheilun lisäksi lapsille pitäisi antaa mahdollisuus iloiseen, rentoon liikkumiseen vailla turhia paineita.
”Kaikki eivät halua kilpailla, mutta höntsäilyharrastamista on todella vähän tarjolla lapsille. Hallivarauksissa jyräävät kilpailijat ja vapaaehtoispohjalta on vaikea saada sitoutuneita valmentajia. Isoilla seuroilla on koneistot valmiina, ne voisivat tarjota höntsäharrastuksia.”
Nikkilän perheessä kuljetusrumba jatkuu luultavasti vielä vuosia.
Marko Nikkilä osti kesällä sähköauton, Emilia Nikkilällä on ladattava hybridi. Aiemmin mies ajoi dieselautoa, joten polttoaineiden huima hinnannousu tuntui pankkitilillä.
”Sähköauto helpottaa vähän, mutta on kulkemiseen mennyt merkittävä määrä rahaa”, Emilia Nikkilä sanoo.
Nikkilät eivät seuraa kilometrejään tarkasti, mutta eräänä viikkona isän auton matkamittariin pyörähti 1 400 kilometriä. Osa siitä oli työajoa, mutta suuri osa treenikuljetuksia.
Perhe ei ole kuitenkaan harkinnut muuttavansa Sahalahdelta lähemmäs harjoitushalleja.
”Lopulta ei ole merkitystä, onko autossa 20 vai 30 minuuttia. Tämä on lapsille turvallinen kasvuympäristö, mieluummin ajamme täältä kuin muutamme Tampereelle.”
