Timo Strickling on luokanopettaja, joka ei peittele liikuntainnostustaan. Koripallon EM-kisojen aikaan hän kävi töissä Susijengin paidassa. Kuva: Petteri Kivimäki
Äänekosken Huiman junnuja valmentava Timo Strickling kaipaa vapaaehtoisille arvostusta
Timo Strickling sai kotiseuransa koripalloporukalta niin paljon oppia elämään, että hän haluaa tarjota samanlaisia kokemuksia nykyjunioreille.Tilaajalle
Äänekosken Huima on Timo Stricklingin kotiseura, jonka eteen hän tekee valtavasti talkootyötä. Kuva: Petteri KivimäkiKoripallo antoi Timo Stricklingille lapsena ja nuorena niin paljon, että hän on mieluusti mukana tarjoamassa vastaavia kokemuksia nykypäivän junnuille. Seura oli tuolloin, ja on nykyäänkin, Äänekosken Huima.
Ennen ensimmäisiä koristreenejä Stricklingin elämässä oli ehtinyt tapahtua monenlaista. Hän syntyi vuonna 1984 Haltern am Seen pikkukaupungissa silloisessa Länsi-Saksassa lähellä Alankomaiden rajaa.
Kun Timolla oli ikää neljä vuotta, äiti ja poika muuttivat Suomeen. Kaksi vuotta myöhemmin asuinpaikaksi vakiintui Äänekoski.
Nuo vuodet olivat Stricklingille todennäköisesti sekavaa aikaa, vaikkei hänellä tarkkoja muistikuvia olekaan. Hän arvelee, että koripallo kolahti vahvasti juuri siksi, että harrastuksesta tuli koulun lisäksi kiinnekohta arkeen.
Strickling haluaa kaikkien näiden vuosien jälkeenkin nostaa hattua yksinhuoltajaäidilleen, joka jaksoi kuskata poikaansa treeneihin ja peleihin.
”Korisperheestä sain elämään järjestystä, rentoutta, kavereita, yhteisöllistä ajattelua, liikuntaa ja reippaita miehen malleja.”
Koripallo on kulkenut Stricklingin elämässä mukana vuosikymmenestä toiseen. Nuorena hän pelasi A-junnujen SM-sarjaa, ja armeijan jälkeen Itä-Suomessa opiskellessaan hän löysi aina uuden ystäväpiirin paikallisesta korisseurasta.
Kun Timo Stricklingin ja hänen puolisonsa Johanna Stricklingin ensimmäinen lapsi ilmoitteli tulostaan 12 vuotta sitten, pariskunta päätti muuttaa takaisin molempien kotiseudulle Äänekoskelle. Timo pelasi hetken aikaa Huiman miesten joukkueessa, kunnes esikoisen syntymä sai nostamaan tossut naulaan.
Ei koripallo silti Stricklingin elämästä ole mihinkään kadonnut, vaikka perhe on vuosien varrella kasvanut viisihenkiseksi. Hän on tehnyt suunnilleen kaikkea mahdollista vapaaehtoistyötä, jota urheiluseuran pyörittäminen vaatii.
Kun esikoistytär Sofia innostui viisi vuotta sitten koriksesta, isä ryhtyi korisjunnujen valmentajaksi.
Koripallo on Stricklingin mukaan ollut viime vuosina kovassa nosteessa, ja yksi syy siihen piilee miesten koripallomaajoukkueen, tuttavallisemmin Susijengin, menestyksessä. Syyskuussa joukkue ylsi Riian EM-kisoissa neljänneksi, mikä on melkoinen saavutus lajissa, jota pelataan koko maailmassa.
Stricklingin mielestä Susijengin vahvuus on siinä, että joukkueesta huokuu yhdessä tekemisen ilo.
”Lapset saivat kisoista uudenlaisia esikuvia.”
”Itse kukin voi miettiä, millainen kansan- ja mielenterveydellinen katastrofi olisi, jos kaikki liikunnan ja taiteen vapaaehtoiset yhtäkkiä lopettaisivat hommansa.”
Väite siitä, ettei talkootyö enää kiinnostaisi suomalaisia, nousee aina välillä julkiseen keskusteluun. Timo Strickling huomauttaa, että väitettä huudellaan yleensä kasvukeskuksista ilman kosketuspintaa muun Suomen arkeen.
”Pikkupaikkakunnilla on totuttu siihen, että jos jotain halutaan, itse pitää ryhtyä toimeen.”
Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ja Tampereella lasten liikuttajat ovat usein palkattua väkeä, ja seuramaksut ovat sen mukaiset.
Strickling antaa esimerkin: isossa kaupungissa palloiluharrastuksen kausimaksu nousee helposti nelinumeroiseksi, kun taas Äänekosken koripallomaksut vaihtelevat ikäluokasta riippuen ilmaisesta 390 euroon. Summa sisältää kaiken valmennuksesta peliasuihin.
Strickling korostaa, että seuran aikuiset tekevät omien päivätöidensä ohella tolkuttomia tuntimääriä talkoilla ja vain lukioikäiset apuvalmentajat saavat työstään palkkaa.
”Itse kukin voi miettiä, millainen kansan- ja mielenterveydellinen katastrofi olisi, jos kaikki liikunnan ja taiteen vapaaehtoiset yhtäkkiä lopettaisivat hommansa koko maassa”, Strickling tiivistää.
Seurojen välinen yhteistyö on Timo Stricklingin mukaan vuosien varrella kehittynyt hyvään suuntaan. Kuva: Petteri KivimäkiMielekkään harrastuksen löytäminen kullekin lapselle ja nuorelle on Stricklingin mielestä erittäin tärkeää. Vaikka liikuntaharrastukset ovatkin hänelle itselleen tutuimpia, hän ei aseta niitä sen enempää jalustalle.
”Joku löytää omanhenkistä seuraa vaikka teatteri-, kuvis- tai kässäkerhosta.”
Liikuntaan liittyy kuitenkin eräs asia, josta Strickling on erityisen huolissaan. Kyse on arkiliikunnan vähenemisestä.
Strickling työskentelee Äänekoskella Suolahden yhtenäiskoulussa luokanopettajana, joten hänellä on sekä päivä- että vapaaehtoistyössään näköalapaikkaan lasten ja nuorten liikuntatottumuksiin.
”Mielestäni liikunnan perusta lähtee siitä, että kävellään ja pyöräillään kaikki mahdolliset matkat, ulkoillaan ja leikitään pihapelejä. Kun liikkuu, saa energiaa muuhunkin tekemiseen.”
Lasten ja nuorten ruutuajasta ollaan huolissaan, mutta Timo Strickling huomauttaa, että ruutuajan rajoittamisessa harva aikuinen on mallikelpoinen. Kuva: Petteri KivimäkiStrickling haluaa itse näyttää lapsille esimerkkiä pyöräilemällä lähes vuoden ympäri työmatkansa, jota kertyy kaksitoista kilometriä suuntaansa.
Hän korostaa, ettei tällainen tietenkään ole kaikille mahdollista ihmisten erilaisten elämäntilanteiden ja asuinpaikkojen vuoksi.
Siksi hän ei halua lähteä mukaan sellaiseen kitinään, jossa syyllistetään vanhempia, jotka kuskaavat jälkikasvunsa autolla harrastuksiin.
”Jos lapsi on sen kaksi kertaa kaksi tuntia viikossa treeneissä, se on jo pois ruutuajasta ja siinä saa sentään esimerkkiä liikunnallisesta elämäntavasta.”
Aina välillä Strickling saa kuulla ihmettelyjä siitä, miten hän jaksaa pyörittää kotona lapsiperhearkea, koulussa opettaa muiden lapsia ja vielä iltaisin liikuttaa korisjunnuja. Strickling naurahtaa, että aika paljon apua on siitä, että viihtyy lasten ja nuorten parissa.
Lukion ja armeijan jälkeen hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä kannattaisi lähteä opiskelemaan, mutta alakoulussa sijaistaminen avasi silmät. Hänestä tulisi luokanopettaja.
Aluksi hän pääsi opiskelemaan lastentarhanopettajaksi eli nykytermein varhaiskasvatuksen opettajaksi. Ovet luokanopettajakoulutukseen aukesivat seuraavana vuonna, ja lopulta hän päätyi suorittamaan molemmat tutkinnot.
”Minulla on siis työkalupakkia 0–12-vuotiaiden kanssa toimimiseen, ja se on kieltämättä hyödyllistä.”
”Arki on minulle elämää parhaimmillaan.”
Strickling pitää perheenisän, luokanopettajan ja seura-aktiivin roolit erillään. Hän on huomannut, että tätä roolijakoa osataan myös kunnioittaa, sillä muutkin Äänekosken Huiman aktiivit ovat leipätöissä eivätkä jatkuvasti tavoitettavissa.
”Usein menee silti kello 22:een asti, kun soitellaan turnauksista, kadonneista pelitossuista ja uusien paitojen tilaamisista.”
Koska Stricklingin perheen lapsikolmikon harrastuskalenterissa on koriksen lisäksi muun muassa jalkapalloa, trampoliiniakrobatiaa ja ratsastusta, isä-Timolla on harvoin varsinaisesti omaa aikaa, eikä hän sellaista kaipaakaan.
Hän kuvailee olevansa aktiivinen luonne, joka jaksaa paljon mutta joka osaa tarvittaessa asettaa myös rajoja tekemiselleen.
”Arki on minulle elämää parhaimmillaan.”
Timo Strickling
Syntynyt vuonna 1984 silloisessa Länsi-Saksassa. Asunut Suomessa 4-vuotiaasta asti.
Asuu Äänekoskella Keski-Suomessa. Perheeseen kuuluvat puoliso Johanna ja lapset Sofia, 11, Patrik, 9, ja Ellen, 5.
Koulutukseltaan luokanopettaja Joensuun yliopistosta ja lastentarhanopettaja Savonlinnan opettajankoulutuslaitokselta.
Työskentelee Suolahden yhtenäiskoulussa luokanopettajana.
Aloitti koripallon pelaamisen Äänekosken Huimassa 6-vuotiaana ja kuuluu nykyään saman seuran aktiiveihin.
Viettää mieluusti tavallista lapsiperhearkea ja käy kalassa, jos ehtii.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
