Panu Martiskainen opiskeli puusepäksi 26 vuotta sitten. Kuva: Panu Martiskainen
Video: Näin vanhan talon pettänyt kivijalka vedetään takaisin paikoilleen
Restaurointimestari Panu Martiskainen piirtää korjausneuvonnassa tiukan rajan vuoteen 1956. Sen jälkeen rakennettuihin taloihin hän ei koske.Tilaajalle
Tästä lähdettiin liikkeelle. Kivipaasi piti vetää paikoilleen, ja perustus sen alla saatava pitäväksi. Kuva: Panu MartiskainenPanu Martiskainen varttui Lieksassa ukkinsa rakentamassa rintamamiestalossa. Tosin mies itse puhuu mieluummin jälleenrakentamiskauden taloista.
Martiskaisen ukin rakentama talo valmistui vuonna 1948 huolellisesti mutta säästäen, joten esimerkiksi naulat ja sokkelivalulaudat käytettiin uudelleen. Ainoastaan konesaumatussa peltikatossa ei pihtailtu.
Talo laitettiin 1971 vuokralle, mutta Martiskaisen vanhemmat muuttivat sinne takaisin 1982.
”Muistan, kuinka kellarissa oli usein kosteutta ja vettä”, sanoo Martiskainen.
Hän arvelee, että asiaa ei koettu edes ongelmaksi. Perheen mielenkiinto oli muualla kuin talonpidossa.
Martiskainen opiskeli puusepäksi 26 vuotta sitten ja sai myöhemmin restaurointimestarin nimikkeen. Vähitellen miehelle on syntynyt kokonaiskuva, mistä lapsuudenkodin ja muiden vanhojen talojen tavallisimmat ongelmat johtuvat ja kuinka ne korjataan.
Samainen asia työllistää Martiskaista tänään. Talosta huolehtiminen ei ole jokaiselle elämän sisältö, ja jos on, yleensä rakastutaan pihapiirin puihin, pensaisiin ja kasveihin. Samalla pihassa hitaasti tapahtuville muutoksille tulee sokeaksi, vaikka ne tekisivät rakennukselle hallaa.
Martiskaisen viimeisimpiä korjausprojekteja on ollut Nurmijärvellä sijaitsevan maalaistalon sokkelikorjaus. Nurkkakivet olivat pitkän ajan kuluessa vääntyneet vinoon.
Video on kerännyt netissä lähes puoli miljoonaa katselukertaa. Samalla se vihjaa, että vanhojen talojen ongelmat koskettavat monia, mutta korjaajia tai neuvontaa on vähän.
”Ennen nämä olivat kyläläisten talkootöitä, mutta enää niitä ei osaa tehdä juuri kukaan.”
Sukelletaan hieman syvemmin tuohon paljon ihmisiä kiinnostaneeseen, keltaisen talon sokkeliin. Talo oli rakennettu rinteeseen 1900-luvun alussa. Rakentaja oli tiennyt paikan haastavuuden, joten perustuksia ei suinkaan tehty hutiloiden. Sokkelikivien alle oli kaivettu kuopat, jotka oli ensin täytetty kivipedillä. Niiden päälle oli ensin aseteltu perustuskivi ikään kuin anturaksi, ja ylinnä oli kivipaasi.
Myöhemmin 1950-luvulla perustuskivien väleihin oli valettu betonia joko ulkonäkösyistä tai sitten ryömintätilaan oli tahdottu luoda kellarin tyyppinen säilytystila. Kun perustuskivi ja paasi vähitellen alkoivat pettää, rakennus jäi kellumaan keveiden jälkivalujen päälle.
Lähtötilanne oli tämä nurmijärveläisessä talossa. Kuva: Panu Martiskainen
Kivipaaden alla olevaa perustuskiveä piti tunkata ylöspäin. Kuva: Panu Martiskainen
Betonivalu pitää kivipaaden alla olevan perustuskiven ryhdissään. Kuva: Panu MartiskainenNurmijärven kohteessa osasyyllinen löytyy talon nurkalta. Räystäsvesiä on johdettu vesitynnyriin, josta ne astian täytyttyä valuivat nurkalle.
Tarvittiin muutakin.
”Talo on rakennettu hiekkamaalle, mutta pettäneen nurkan kohdalla on ’savisilmä’. Lisäksi vuosien saatossa pihamaa on noussut ja maa alkanut viettää talon suuntaan.”
Hulevedet syövyttivät vähitellen maa-ainesta sokkelikiven kivipedin alta. Savimaa kesti veden rasitusta ja routimista huonoiten, ja kulmakivi petti.
Yhtä oikeaa tapaa korjata vanhojen talojen sokkeliongelma ei ole, vaan jokaisen talon tilanne on erilainen ja vaatii oman suunnitelman ja toteutuksen.
Tässä tapauksessa Martiskainen varmisti ensin kiinnityksin, ettei kivipaasi pääse kaatumaan, kun sitä vedetään paikoilleen. Vinoon menneen sokkelin täytteeksi oli jo vuosikymmeniä laitettu betonia ja laastia, jotka piti hakata perustuskivien väleistä pois. Alempaa anturakiveä tunkattiin ylöspäin, ja sen alle tehtiin pieni betonivalu.
Moni kerää kasteluvesiä nurkkatynnyrillä, mutta siihen kannattaisi asentaa ylivuotoputki, joka veisi vedet kauemmaksi sokkelista astian täytyttyä. Kuva: Panu MartiskainenJatkohoitona on sulamis- ja sadevesien ohjaaminen talosta kauemmaksi. Rakennusaikana maa yleensä muotoiltiin seinästä poispäin viettäväksi eikä kasveja juuri ollut. Vähitellen talon ympärillä multakerros nousee, ja kerran niin pieni syreeni hallitseekin jo puolta pihaa ja kasvit tunkevat seinustoille.
Silmä tottuu ja alkaa rakastaa maisemaa. Sukupolvet vaihtuvat, ja harvalla tulee mieleen alkaa kuoria maata talon ympäriltä ja raivata kaunista puutarhaa.
Järkevää se olisi, ja ainakin syöksytorvien alta vedet pitäisi johtaa kolmen metrin päähän talosta. Vanhaan taloon Martiskainen toteuttaisi ne maanpinnassa kulkevin betonikouruin ulkonäkösyistä.
Panu Martiskaisen silmä hakeutuu nykyään automaattisesti rakennusten rakenneratkaisuihin ja kuinka esimerkiksi hulevesien ohjaus on hoidettu. Kuva: Panu MartiskainenSalaojia Martiskainen ei vanhalle talolle suosittele.
”Kun savimaa kuivuu äkkiä talon ympärillä, maa alkaa painua. En tiedä yhtään tapausta, että salaojille olisi satavuotiaassa talossa mitään käyttöä.”
Yhden poikkeuksen hän antaa. Jos talo sijaitsee rinteessä, talon yläpuolelle rinteeseen on toisinaan perusteltua kaivaa niskaoja katkaisemaan sulamis- ja sadevesien valuminen taloon päin ja ohjaamaan ne muualle. Samalla kaivantoon voi asentaa myös salaojat.
”Oja on kaivettava muutama metrin päähän talosta, sillä jo sisäänkäyntikin taloihin on usein järjestetty rinteen puolelta.”
Talon sijainti rinteessä tarkoittaa valitettavan usein myös kalliotonttia, joten ojan rakentaminen saattaa tarkoittaa louhintaa tai räjäyttämistä.
”Kenenkään yöunet ei pidä mennä tällaisista asioista.”
Kunnostuksissa Martiskaisen työllistävät enimmäkseen lähinnä muut asiat kuin sokkelit, mutta kysyntää niiden kunnostuksille olisi enemmänkin.
”Työ on raskasta ja vaarallista ja tehtävä sulan maan aikana. Tarvitsen siihen kaverin mukaan.”
Vakituinen apuri on muissa töissä, joten hän ottaa sokkelikorjauksia vastaan, jos molempien aikataulut saadaan sopimaan.
Ilkeimpiä korjata ovat kuulemma tapaukset, joissa vanhan talon sokkelin alta on sorkittu sähkökaapeli tai viemäri ja kaivantoon on taputeltu maata ilman kunnon tiivistämistä.
Siinä käy ajan mittaan huonosti sekä sokkelille että putkelle, kun maa antaa periksi.
Martiskaista motivoi ”kansanrakentamiskohteiden” säilyttäminen.
”Niitä ei ole suojeltu kuten vaikkapa vanhoja kirkkoja.”
Neuvoissaan ja mielipiteissään hän kertoo olevansa ”humanisti”. Usein kasvustoja on järkevä siirtää seinustoilta pois, mutta ei niistä aina vahinkoa ole. Yhdessä tapauksessa omistaja oli valmis tuhoamaan rakkaan alppiruusun talon viereltä, kun jälkihoitoa mietittiin, mutta Martiskainen kehotti jättämään sijoilleen.
”Kenenkään yöunien ei pidä mennä tällaisista asioista. Elämä on kompromisseja, eivätkä asiat ole mustavalkoisia.”
Omaa lapsuudenkotia, sitä ukin vuonna 1948 rakennettua rintamamiestaloa, tulee yhä silmäiltyä Pohjois-Karjalassa käydessä – vaikka talo onkin jo vieraalla.
Nyt näkee selkeästi, että pintavesien heikko ohjaus rakennuksen viereltä oli suurin syy sen kosteusohjelmiin.
Rintamamiestalot ovat Martiskaiselle monella tavalla vedenjakaja. Hän on piirtänyt vuosilukuun 1956 rajan, jonka jälkeen rakennettujen talojen korjaukset ovat muiden heiniä.
”Siinä tapahtui rakennustekniikan murros, jonka perässä en ole yrittänytkään pysyä. Minulle on helpompi keskittyä aiempiin, rakennusfysikaalisesti yksinkertaisempiin taloihin.”
Mies naurahtaa, että jopas tuli heitettyä hienolta kuulostava termi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
