Virpojat katosivat maaseudulta – tässä ovat syyt pääsiäisperinteen hiipumiseen

Ikäihmiset valmistautuvat virpomispäivään hartaudella. Kaapit täytetään värikkäillä suklaamunilla ja laitetaan valmiiksi tarjolle koriin tai kulhoon.

Yksinäiselle virpoja voi olla jopa viikon ainoa ihmiskontakti. Virpoja antaa iloa, piristystä ja voimia jaksaa pitkältä tuntuvaa päivää.

Iloinen perinne voi olla myös silta eletyn elämän ja nykyhetken välillä. Ehkä naapurin lasten saapuminen ovelle pajunoksineen muistuttaa omien lasten tai sukulaisten lasten virpomishetkistä.

Jo useampana vuotena ovikello palmusunnuntaina tai lankalauantaina ei ole kuitenkaan soinut enää yhtä ahkerasti. Kuulen harvaan asutulla seudulla asuvilta sukulaisiltani, kuinka he varaavat erilaisia makeisia lapsille, mutta ketään ei tule tai sitten ovella käy vain pari lasta. Se harmittaa.

Voi tietysti olla, että lapsiperherikkaalla alueella virvotaan ahkerammin.

Toisin oli ennen. Kylätiellä taivalsi innokkaita lapsia huiviin ja essuihin pukeutuneina niin tuulessa kuin lumihiutaletuiskussa. Lapset kulkivat kiireesti, jotta ehtivät käydä joka talossa.

Viime vuonna meillä kävi vain yhdet virpojat alkuillasta. He hämmästyivät, kun pudotin heidän muovipussiinsa kokonaisen suklaalevyn. Sanoin, että meillä ei ole käynyt muita virpojia, joten he saivat kaiken.

Virpomisen vähentymiseen on varmasti monia syitä. Ensinnäkin kapitalismin ohjaama kulutusyhteiskunta tarjoaa lapsille yllin kyllin makeisia, ettei niitä tarvitse lähteä hakemaan pajunoksilla.

Sama kapitalismi on tuonut älypuhelimet yhä nuoremmille. Elämme hedonistisessa maailmassa, jossa jo lapset oppivat yltäkylläisyyteen ja nautintojen metsästämiseen.

Toiseksi maaseutu tyhjenee, kun kaupungit vetävät nuoria aikuisia ja väestö ikääntyy. Kolmanneksi kristillisiä perinteitä vierastetaan. Virpomisen juuret ovat Raamatun Uudessa testamentissa, jossa Jeesus ratsasti Jerusalemiin ja ihmiset levittivät tielle hänen eteensä palmunlehviä. Pajunoksat ovat vastike palmunoksille.

Neljänneksi lapset lopettavat leikkimisen mielestäni nykyään aiemmin, mikä on huolestuttavaa. Alakouluikäinen lapsi saattaa epäröidä sitä, onko hän liian vanha virpomiseen. Mutta tämä maailma tarvitsee enemmän kuin koskaan iloa ja värikkäitä pajunoksia sotien ja maailmanpolitiikan äkillisten käänteiden keskelle.

Virpominen pitäisi nähdä iloisena pajunoksan antamisena ja lahjan eli herkun kiitollisena vastaanottamisena. Ahneeksi kerjäämiseksi sen ei pitäisi muuttua, mutta tällaisiakin pikkuvirpojia olen kohdannut.

Itse virvoin viimeisen kerran 13-vuotiaana. Muistan miten hommaan lähteminen hieman nolotti teini-iän kynnyksellä, mutta enemmän se palkitsi, kun näin ikäihmisten ilahtuneet kasvot. He olivat odottaneet minua.

Yksi syy virpomiseen vielä teini-ikäisenä oli se, että perheeni kannusti minua käymään ikääntyneiden naapureiden luona. Samalla vaihdettiin nopeat kuulumiset. Ehkä niistä ajoista lähti itämään siemen ikäihmisten arvostamisesta.

Voisivatko vanhemmat kannustaa lapsia virpomiseen edes ilahduttaakseen ikäihmisiä? Yhteisöllisyys lähtee pienistä teoista. Virpominen ei vaadi aikuisilta eikä lapsilta paljon vaivaa, mutta ikääntyneelle sen merkityksellisyys kantaa pitkään.