Sotavuosina maitoa ja munia saivat vain lapset – kahvilaivan tulo helmikuussa 1946 oli riemukas hetki

Lanttu on maukasta ja terveellistä, mutta liika on liikaa. Muistot lanttutalvesta 1942 puistattivat tuon ajan kokeneita. Suomen viimeisimmästä nälkävuodesta on kulunut vasta reilut 80 vuotta.

Kesän 1941 perunasato oli ollut niin kehno, että joulukuussa 1941 kiellettiin lantun syöttäminen eläimille. Lanttusato piti varata ihmisille perunaa korvaamaan, ja lantun varassa pärjättiin joten kuten seuraavaan satokauteen asti.

Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä enemmän varastojuuresten laatu heittelehti, eikä puolimädän lantun makua hevin unohda.

Suomalaisten ruokatottumukset muuttuivat jatkosodan vuosina pakon edestä. Lähes kaikista ruokatarvikkeista oli pulaa, korttiannokset olivat täysin riittämättömiä, eikä monia elintarvikkeita saanut edes ostokorteilla.

Jo välirauhan aikana syyskuussa 1940 kaikki ravintorasvat sekä maito määrättiin Suomessa säännöstelyyn.

Maidon jakelussa pyrittiin turvaamaan pikkulapsien sekä raskaana olevien ja imettävien äitien maidontarve. Muille aikuisille maitoa riitti niukasti ja harvoin. Myös munia saivat lähinnä lapset, sairaat ja raskaana olevat.

Sokerin jakelua säännösteltiin talvisodan alusta lähtien, ja joulukuussa 1942 alettiin säännöstellä myös keinotekoisia makeutusaineita, kuten sakariinia. Makeanhimo oli hirmuinen. Kuusenpihkaa pureskeltiin ja sokerijuurikkaista keitettiin siirappia.

Kun myös viljaa alettiin säännöstellä, leipätaikinaan sekoitettiin esimerkiksi jauhettuja pihlajanmarjoja tai raastettua lanttua.

Sadonkorjuuta jatkosodan vuosina, kun jokainen laariin saatu jyvä tuli tarpeeseen. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma

Noin kolmasosa sotavuosien ruokatarpeista kulki mustan pörssin kautta. Silti suomalaiset laihtuivat pulavuosina keskimäärin vajaat viisi kiloa – eivätkä he olleet ennen sotiakaan olleet ylipainoisia.

Vaikeimmassa asemassa olivat ne, joilla ei ollut sukulaisia maalla tai mahdollisuutta kotitarveviljelyyn.

Asutuskeskuksissa puistot raivattiin tuottamaan ruokaa tarvitseville, ja monessa kaupunkiasunnossa kasvatettiin sikoja, kaniineja ja kanoja. Suolasilavasta tiristetty ruskea kastike oli herkkuruokaa.

”Kun ruoka ei riittänyt, oli kiinnitettävä erityistä huomiota sen valmistukseen”, kirjoittaa pulavuosien ruokahuoltoon paneutunut tietokirjailija Jouni Kallioniemi kirjassaan 123 sotavuosien ruokaohjetta (Vähäheikkilän Kustannus 2006).

Sotavuosina ylivoimaisesti suosituin puheenaihe oli ruoka eri muodoissaan, Kallioniemi kirjoittaa. Ruuan hankkimisen ongelmat päihittivät rintaman tapahtumat.

Perheenemäntien taidot ja kekseliäisyys joutuivat kovalle koetukselle. Sotavuosina julkaistiin keittokirjoja, joiden resepteistä puuttuivat lähes tykkänään maitotuotteet, munat, liha, rasva ja sokeri.

Ajan lehdistä ahmittiin vinkkejä poikkeusolojen ruoanvalmistukseen, ja kotikeittiöissä kehiteltiin omia korvikkeita ja vastikkeita.

Metsäsienet ja marjat olivat sotavuosien ruokatalouden pelastus. Esimerkiksi vuoden 1943 runsas puolukkasato tuli suureen tarpeeseen. Bentsoehappoa sisältävää puolukkaa pystyi säilömään talven yli ilman sokeria.

Muuten säilönnän apuna olivat lehdissä mainostetut säilöntätabletit, ja lasiset säilöntätölkit olivat arvotavaraa.

Myös ”rikkaruohoja” vitamiinien lähteenä alettiin arvostaa. Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat (1942) nousi menestyskirjaksi. Kerättiin nokkosia, voikukanlehtiä, savi- ja suolaheinää. Tee valmistettiin esimerkiksi vadelman, puolukan tai mansikan lehdistä.

Parasta kahvinkorviketta syntyi voikukanjuurista, mutta kahvia paahdettiin myös perunankuorista, rukiista, juolavehnän ja valvattien juurista tai sikurijuuresta – sekä lantusta.

Helmikuussa 1946 Turun satamaan kahvilastissa saapunut s/s Herakles tarjosi suomalaisille suuren juhlahetken, vaikka kahvin ja sokerin säännöstely päättyi vasta 1954.