Pertti Hallenbergin Tauno-isän työkalupakista oli ratkaiseva apu, kun uusi arki alkoi. Pakin itse tehdyillä työkaluilla hän rakensi suuremmat työvälineet ja tarve-esineet. Kuva: Kari Salonen
Evakkoperheet osoitettiin autioon korpeen, vaikka muuta oli luvattu – ensin he valmistivat työkalut, sitten käärittiin hihat
Jatkosodan jälkeen 200 000 maanviljelijää perheineen joutui repimään toimeentulon uudesta maasta. Yksi heistä oli Pertti Hallenbergin isä.Tilaajalle
Siirtoväkeä Muolaasta siirtymässä Urjalan asemalta seuraavaan kohteeseen kesällä 1944. Pertti oli muutaman vuoden ikäinen, mutta muistaa yhä, kuinka puna-armeija pommitti sotaa paenneita siviileitä ja täti painoi hänen päätänsä sammaleeseen kuusen alla. Kuva: SA-kuvaOli kesä 1948, mutta järkyttävä muisto säilyy Pertti Hallenbergin, 83, mielessä.
Muolaasta evakkoon lähtenyt perhe oli majoittunut väliaikaisesti Pitkäjärven kartanon muonamiehen mökkiin. Oma tontti oli ostettu pari vuotta aiemmin, ja päätalo seisoi Someron Hämeenojalla viittä vaille valmiina.
Pertti oli lähtenyt ensi kertaa uuden kodin tiluksille peltotöihin isänsä Taunon matkaan. Isä oli rakentanut saunan tukikohdaksi, ja sinne he menivät suojaan ukkosen noustua äkisti.
”Katsoimme saunan eteisestä, kun pallosalama meni päärakennuksen keittiön ikkunasta sisään ja tuli hieman myöhemmin olohuoneen ikkunasta ulos. Pelkäsimme, että salama hajottaa talon.”
Se oli kolmas isän rakentama hirsitalo kymmenen vuoden sisään. Ensimmäinen tuhoutui Karjalankannaksella Muolaassa talvisodassa 1939, ja toinen jäi Neuvostoliiton puolelle ehjänä viisi vuotta myöhemmin.
Somerolla pallosalama oli ammuksia ja itänaapuria armollisempi. Koti säästyi.
Hallenbergit kuuluivat niihin 281 896 ihmiseen, jotka palasivat jatkosodan aikana kotiseudulle Karjalaan mutta joutuivat toisen kerran evakkoon. Sillä kertaa lopullisesti.
Suurin osa evakkoon lähteneistä oli saanut elantonsa maanviljelyksestä. Heille piti luoda mahdollisuus jatkaa ammatissaan ja hankkia katto pään päälle.
Säädettiin maanhankintalaki vuonna 1945. Noin kolme miljoonaa hehtaaria vaihtoi omistajaa, ja noin 60 prosenttia tuosta maasta myytiin siirtoväelle. Muolaan asukkaita siirrettiin muun muassa Somerolle, joka ”karjalaistui” lähes kolmella tuhannella. Pian joka kolmannen kuntalaisen juuret olivat Karjalankannaksella.
Uuden maatilan perustamiseen päätyneet maksoivat maasta käyvän hinnan ja lainasta asiallisen koron.
Karjalan liiton vaatimuksesta päädyttiin lopulta siihen, että siirtolaiset oli asutettava valmiiden peltojen ääreen ruokahuollon turvaamiseksi. Aina niin ei käynyt.
Yksi uusista karjalaiskylistä Somerolla oli Hämeenoja. Lähes asumattomalla 800 hehtaarin alueella oli ollut vain muutamia köyhtyneitä peltotilkkuja, kärrypolku ja synkkää metsää. Siitä parhaimmillaan noin 30 perhettä ja sata asukasta yritti raapia elannon.
Kylän maat olivat aiemmin kuuluneet Pitkäjärven kartanolle, joka joutui myymään maan – mutta parastaan se ei antanut.
Pitkäjärven kartanolla oli maata noin 1 500 hehtaaria sodan jälkeen. 800 hehtaarista lohkaistiin Hämeenojan kylä. Kuva: Finna/MuseovirastoTauno Hallenberg osti 1946 kylmän 20 hehtaarin tilan, jossa oli peltoa vain noin 1,5 hehtaaria ja sekin köyhäksi viljeltyä. Perheellä oli mukanaan karja ja Taunolla nikkarin pakki pääosin itse tehtyjä työkaluja.
Ensin hänen piti valmistaa työvälineet, joilla saattoi rakentaa asunnot ja viljellä maata.
”Välit kartanoon olivat viileät maahankintalain vuoksi, joten sieltä ei työvälineitä herunut lainaan. Somerolle matkaa oli 20 kilometriä, joten lainaaminen sieltäkään ei ollut vaihtoehto”, sanoo Hallenberg.
Tauno oli taitava timpuri ja palvellut sotavuodet pioneerina. Raudan käsittely ja työkalujen valmistus ei ollut hänelle temppu eikä mikään.
Työkalupakin esineistä tallella on vielä isä-Taunon tekemä puukko. Kuva: Kari SalonenIsän onnistui sentään ostaa käytetty aura eräältä tilalta ja justeeri kaupasta. Jälkimmäinen oli iso käsisaha, jonka molemmissa päissä oli kädensija. Se oli välttämätön tukkien kaatamiseen. Puuta tarvittiin rakennuksia varten ja pellon tieltä sekä myyntiin, jotta kaupasta saatiin jauhoja.
Karjaa onnistuttiin pelastamaan evakkomatkalle mukaan, joten perhe sai niistä maitoa ja lihaa.
Hevonen taas oli aikansa työkone, jota ilman ei olisi selvitty. Se tarvitsi kuitenkin varusteet.
Pertin isä taivutteli muotin ja painopuun avulla 5–7 sentin paksuisia, oksattomasta puusta leikattuja parimetrisiä lautoja. Ensin hän lämmitti niitä vesipadassa, sitten taivutti U-muotoisiksi kaariksi ja lopulta veisti valjastukseen sopiviksi.
Evakkomatkasta muistuttaa yhä Tauno Hallenbergin tekemä kärrynpyörä, jossa näkyy hänen taitonsa taivuttaa puuta. Kuva: Soile HallenbergParireki talvisiin kuljetuksiin syntyi koivusta, jonka paksut juuret olivat kaartuneet kohti maanpintaa. Juuret paljastettiin lapiolla ja katkaistiin sopivasta kohdasta. Puu kaadettiin juurineen, ja näin eturekeen saatiin riittävän korkeat, ylöspäin valmiiksi kääntyneet jalakset.
Rekeä käytettiin tukkien kuljettamiseen pihapiiriin sahaus- tai veistopaikalle myös kesällä.
Kodin tarve-esineistö tehtiin huonekaluista säilytysastioihin ja vaatteisiin itse. Monet taidot siirtyivät lapsille. Pertti Hallenberg toteaa, että hän tekisi ulkomuistista yhä pärekorin, vaikka edellisen valmistamisesta on kulunut 70 vuotta.
Kylä syntyi korpeen, jossa alettiin elää omavaraistaloutta.
Siirtoväen alkuvuodet olivat kuin aikahyppy omavaraistalouteen vuosisatojen taakse.
”Tontin vähäinen peltomaa oli köyhää ja kasvoi aluksi valtavasti kortta. Yritimme kalkita maata ja käyttää kaikkea mahdollista maaparannusainetta, jota oli saatavilla.”
Viljaa istutettiin sitä mukaa kuin uutta peltoa raivattiin. Perunaa sentään saatiin jo ensimmäisenä vuonna.
Aluksi kyläläiset vaihtoivat työtä työhön. Miesvoimin vilja heitettiin suoraan hevoskärryille ja vietiin puitavaksi.
Parin vuoden päästä pellot alkoivat tuottaa satoa myyntiin saakka.
”Lopuksi meillä oli 12 hehtaaria peltoa. Perunan lisäksi viljelimme ruista, ohraa ja kauraa. Vähitellen mukaan tuli sokerijuurikas, josta maksettiin hyvin.”
Vuonna 1953 isä sairastui ja kuoli ilmeisesti keuhkosyöpään. Tuolloin Hallenbergien tila tuotti jo hyvin.
Pertti Hallenberg oli 13-vuotiaana viisilapsisen perheen vanhin ja joutui ottamaan ison roolin perheen työmiehenä tilalla ja sen ulkopuolella. Siksi opinnot päättyivät sillä haavaa kansakouluun.
Kun muut lapset varttuivat, hän saattoi kokeilla siipiään muualla. Hämeenojalta löytyi kaksi takaajaa lainalle, ja nuorukaiselle avautui mahdollisuus päästä opiskelemaan. Hän suuntautui kaupalliselle alalle ja suoritti kaksi opistotasoista tutkintoa töiden ohessa.
Löytyi elämänkumppani, ja syntyi poika. Elämä siirtyi pääkaupunkiseudulle, ja yhteydet Hämeenojalle muuttuivat satunnaisiksi.
Loppujen lopuksi Pertti Hallenberg eläköityi pienehköstä firmasta toimitusjohtajana 2005. Yritys toi muun muassa ensimmäiset sähköpyörät Suomeen.
Työuran aikana Hallenberg alkoi kirjoittaa muistoja pöytälaatikkoon, ja eläkkeelle päästyään harrastuksesta ja sukututkimuksesta tuli intohimo.
Selvisi, että esi-isät olivat lähteneet Saksasta 1700-luvulla. Venäjän tsaari Pietari Suuri houkutteli sahaseppiä Saksasta puunteollisuutta perustamaan, ja nämä asettuivat Muolaan seudulle lopullisesti.
Muolaassa asui ennen sotia noin 12 000 asukasta. Nämä sijoitettiin Somerolle ja yli kymmenelle muulle Etelä-Suomen paikkakunnalle. Pertti Hallenberg on kuvannut suvun kohtaloita jo kolmessa kirjassa. Kuva: Kari SalonenKymmenen sukupolvea myöhemmin sota hajautti suvun eri puolille Suomea.
Pertti Hallenbergin sukututkimukset ja haastattelut ovat poikineet jo kolme kirjaa. Vuonna 2012 ilmestyi teos Hallenberg-sukujen kolme vuosisataa, vuonna 2017 Silta uuteen elämään ja tänä syksynä Juuret Karjalankannaksella.
Ne kokoavat yhteen hajaantuneen suvun ja antaa käsityksen siitä, kuinka sata ihmistä Somerolla rakensi itselleen kodin ja loi elannon tyhjästä pystymetsään.
”Oli pakko onnistua, jos mieli leipää syödä.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
