Puhelinkioskeista soiteltiin tärkeitä ja salaisia puheluita

Kun tälle kylälle tuli puhelinkoppi, niin pitihän sitä kokeilla. Yläasteikäisinä tytönhuiskaleina kuultiin, että kun naputtaa nollia eteen tarpeeksi, se yhdistää jonnekin ja ilmaiseksi.

Kaveri rohkeampana naputteli sattumanvaraisia numerosarjoja ja yhtäkkiä joku nainen vastasi – japaniksi, koreaksi tai kiinaksi. Puhelu katkesi saman tien, mutta teoria tuli testattua ja todistettua. Muilla kerroilla ei tärpännyt.

Lukioikäisenä piti päästä kotiin toiselta paikkakunnalta. Oli ilta ja rapsakka pakkanen. Mentiin puhelinkopista soittamaan ystävän kanssa kotoa kyyti.

Joku aiempi käyttäjä oli kai puhunut miljoonapuhelun, kun luurissa oli paksu jäämöykky, jota ei saanut koputtelemallakaan irti. Laseistakaan ei nähnyt läpi, niin jäässä ne olivat. Toisessa päässä ääni kuului heikosti ja epäselvästi, mutta kyyti tuli.

Anne Hiipakka

Puhelinkioski Inkoon satamassa silloin ennen. Kuva: Kari Salonen

Muistan kun pienenä mentiin puhelinkoppiin ja jostain oltiin saatu pitkä numeroyhdistelmä, jonka vääntämällä kuului luurista kiinalaista puhetta. Se oli kuulemma Kiinan neitiaika.

70-luvun poika

Olin Aitoon kotitalouskeskikoulussa vuosina 1972–1976. Silloin oli vielä kylällä puhelinkoppi, sieltä soitin kotiin 20:llä pennillä. Rahaa ei tuhlattu. Kas kummaa, joskus puhelin oli rahaa täynnä, sillä voi silloin soittaa ilmaiseksi. Sana kiersi koulussa ja moni kerkesi toimittaa asiansa.

Sirpa Hyytiäinen, Suonenjoki

Ohikulkija bongasi tämän kioskin Vehmersalmella.  Kuva: Kari Salonen

Ollessani ammattikoulussa Juvalla lukuvuoden 1989–90, lähin puhelinkoppi seisoi luonnollisesti amiksen asuntolan pihalla. Kämppäkaverini vinkkasi kuitenkin toisesta puhelinkopista, joka sijaitsi ehkä noin puolisen kilometriä keskustan suuntaan. Se nimittäin söi 20-pennisiä markkoina, joten sieltä oli huomattavasti huokeampaa kilauttaa kotiin tai kavereille.

Elina Monthan

Tulee mieleen asevelvollisuusaika ja alkuvuosi 1977. Olin komennuksella Savonlinnan Aholahdessa. Sieltä oli aika hankala matkustaa lomille kotikuntaani Vesannolle.

No, liftaaminen oli nopein keino päästä lomille. Aholahdesta Kuopion Pitkälahteen ja siitä Vesannon keskustaan meni mukavasti. Mutta kun vielä kotimökille oli matkaa Konneveden suuntaan 15 kilometriä. Onneksi kirkonkylällä oli puhelinkoppi. Soitin siitä serkkupojalle ja sain kyydin perille asti. Puhelinkopit oli silloin, noin 50 vuotta sitten hyvin tarpeellisia.

Tuomo Toikkanen, Kuopio

Kari Paavola on ikuistanut puhelinkopin Tampereella Takahuhdin palvelutalolla. ”Tuossa vaiheessa enää vain koppi, puhelinta siellä ei ollut enää”, Paavola toteaa. 

80-luvulla teininä kävin soittamassa puhelinkopista silloiselle tyttöystävälle, vaikka vanhemmillani oli kotona lankapuhelin. En halunnut, että vanhemmat kuulevat keskustelumme. Saatoin käydä kopissa soittamassa jopa monta kertaa päivässä hänelle.Tämä jäänyt mieleen puhelinkoppiajoista.

Ismo Nousiainen

Ehkä yksi parhaista puhelinkoppimuistoista on ajalta, jolloin 80- ja 90-lukujen taitteessa opiskelin Lappeenrannassa ja Kimpisen kentän kupeessa ja ihan vuokra-asuntoni vieressä oli puhelinkoppi, josta markkapinon kanssa kävin kotipaikkakunnalleni tyttöystävälleni soittelemassa. Hän oli hyvin raskaana ja oli mukava kuulla miten hänellä menee.

Karri Kaisla