Maailmaa pitää pelossa kolme suurta yksinvaltaisesti johdettua maata

Yhteiskunnan kehitystä on joskus luonnehdittu jatkumolla heimosta kansakuntaan. Se on yksinkertaistus, mutta kyllä siinä ajatusta on.

Janan yhdessä päässä on tiivis sukulaispiiri, jossa jäsenet tuntevat toisensa, heillä on yhteisiä intressejä ja he voivat helposti kantaa vastuun yhteisistä asioista.

Toisessa päässä on laajapohjainen yhteiskunta, joka on kehittänyt yhteistä päätöksentekoa varten mekanismeja eri intressien yhteen sovittamiseksi.

Mutta häviääkö erilaisuutta sietävän kansakunnan sisältä koskaan se pieni heimoyhteisö, joka haluaisi elää monimuotoisuuden sijasta ”monomuotoisuudessa”? Myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa ovat alakulttuurinsa.

Vaatii vaivaa astua oman kuplan ulkopuolelle ja rakentaa laajempia suhteita. Oman ryhmän edunvalvonnasta ei johda itsestään selvää polkua yhteistyöhön toisenlaisten kanssa, vaan sopuisa yhteiselämä edellyttää sekä asenteiden että tekojen muutosta.

Mitä heikommat ovat yhteiskunnan sisäiset siteet, tai mitä korkeammat eri alakulttuurien raja-aidat, sitä hajanaisemmaksi yhteiskunta muodostuu.

Sellainen altistuu sisäisille ristiriidoille ja lopulta väkivaltaiselle valtataistelulle. Mutta kumpi kestää tai estää niitä tehokkaammin, liberaali demokratia vai yksinvaltaisuus? Demokratiaan on sisäänrakennettuna ykseyden ihanne erilaisuudessa, kun taas diktatuureissa erilaisuus tukahdutetaan.

Euroopassa on niin maailmansotien kuin kylmän sodan jälkeen uskottu demokratian voittokulkuun, koska sellainen turvaa niin rauhan, ihmisoikeudet kuin tasa-arvon.

Mutta nyt maailmaa pitää pelossa kolme suurta yksinvaltaisesti johdettua maata. Kiina on yksipuoluejärjestelmä, jossa ylin johtaja näyttää suunnan. Venäjä on näennäisdemokratia, jossa johtajan kanssa kilpailevien menestys estetään.

Yhdysvallat on demokratia, jonka johtoon voi nousta valheita vilisevällä retoriikalla ja virkaan päästyä alkaa keskittää valtaa itselle.

Monissa Euroopan maissa on kasvanut Yhdysvaltain kaltainen jyrkkä poliittinen kahtiajako. Vanhat oikeisto ja vasemmisto ovat korvautuneet iskusanoilla Maga ja woke. Suomenkin poliittista elämää sävyttää jossain määrin sama jako.

Jopa kirkossa käydään sisäistä vääntöä samankaltaisten leirien välillä. Eräiden eurooppalaisten tutkimusten mukaan kuitenkin juuri kirkkojen jäsenillä on keskimääräistä korkeampi luottamus yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja päätöksenteon toimivuuteen niin paikallisella kuin valtiollisella ja kansainvälisellä tasolla.

Kristityiltä voi odottaa kykyä katsoa omaa piiriä laajemmalle ja tahtoa avata näköaloja muillekin.

Demokratioissakin ollaan erimielisiä, mutta niissä on myös välineitä sitouttaa kansalaisia toisiinsa vapaaehtoisesti.

Synkkä tulevaisuus seuraa, jos demokratiassa turvaudutaan keskustelun ja kuuntelun sijasta demagogiaan eli kansankiihotukseen.