Itämereen syydettiin arviolta noin 50 000 tonnia natsi-Saksalta takavarikoituja kemiallisia aseita. Kuva: Timo FilpusItämeren pohjaan upotetut taisteluaineet vuotavat ruostuneista säiliöistä: ”Niitä on paljon ja ne ovat myrkyllisiä”
Toisen maailmansodan jälkeen Itämereen upotettiin valtava määrä kemiallisia aseita. Ne uhkaavat nyt ihmisiä ja ympäristöä, suomalaistutkija varoittaa.TilaajalleKari Lehtonen päästää meidän sisään vierailulle Suomen ympäristökeskuksen (Syke) merilaboratorioon Helsingin Viikissä.
Kansainvälisesti tunnettu meribiologi huokaa, että nyt on hyvä hetki jäädä eläkkeelle, kun tekoäly muuttaa kaiken työelämän. Tutkija jää virallisesti eläkkeelle syyskuussa, mutta sitä ennen hän pitää rästiin jääneet lomat.
Mies laskee kelluneensa Syken Aranda-merentutkimusaluksella noin 660 vuorokautta eli kaikkiaan kaksi vuotta.
”Monet kollegat veneilevät saaristossa, mutta minä en kaipaa vapaa-ajalla merelle. Vaellan ja patikoin mieluummin vuoristossa, ja vaimon suvun mökkikin sijaitsee järven rannalla Porvoon lähistöllä”, Lehtonen kertoo.
Emme kuitenkaan jätä miestä vielä rauhaan. Kari Lehtosella on jäähyväishaastattelussa painavaa sanottavaa, sillä hän varoittaa Itämereen toisen maailmansodan jälkeen upotetuista kemiallisista aseista.
”Ne aiheuttavat vakavan uhan sekä meriympäristölle että ihmiselle.”
Kari Lehtoselle on myönnetty vastikään maanpuolustuskurssiyhdistyksen Päiviö Hetemäki -tunnustuspalkinto. Kuvassa on pienoismalli Syken Aranda -tutkimusaluksesta. Kuva: Kari SalonenKun kemiallisia taisteluaineita kehitettiin ja käytettiin laajamittaisesti ensimmäisessä maailmansodassa, silloin piitattiin Lehtosen mukaan vain aseiden tehokkuudesta.
Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet takavarikoivat kaikki Saksan varastot, ja aineista piti päästä nopeasti eroon.
Itämereen syydettiin arviolta noin 50 000 tonnia natsi-Saksalta takavarikoituja kemiallisia aseita 1940–1950-luvuilla. Upotukset lopetettiin 1950-luvulla.
”Suurimmat upotuspaikat sijaitsevat eteläisellä Itämerellä Bornholmin altaassa ja Gotlannin syvänteessä. Laivoista heitettiin kuitenkin laatikoita mereen myös matkalla dumppauspaikoille”, Lehtonen kertoo.
Merentutkimuslaboratoriossa Kari Lehtonen kohtasi työkaverinsa tutkijatohtori Rami El Dairin. Kuva: Kari SalonenItämeren pohjassa lepää siis myrkyllisiä aineita sisältäviä säiliöitä, ammuksia ja pommeja. Kysymys on Lehtosen mukaan pääosin sinappikaasusta ja arsenikkipohjaisista yhdisteistä.
Mereen upotetut taisteluaineet vapautuvat tutkijan mukaan pikkuhiljaa ruostuneista sotatarvikkeista, eikä sitä voi estää.
”Aineet tulevat ulos, ja se on ajan kysymys. Kyse on aikapommista. Taisteluaineet eivät räjähdä, mutta ne lähtevät vuotamaan Itämereen, niitä on paljon ja ne ovat myrkyllisiä”, Lehtonen sanoo.
Kari Lehtoselle on myönnetty vastikään maanpuolustuskurssiyhdistyksen Päiviö Hetemäki -tunnustuspalkinto. Lehtosen ryhmän tutkimukset Itämereen upotettujen kemiallisten taisteluaineiden riskeistä ovat uraauurtavia ja kansainvälisesti merkittäviä.
Kemiallisten aseiden uhkaan havahduttiin tosissaan Itämeren rantavaltioissa ja EU:ssa vasta 2010-luvulla. Lehtonen on ollut yli 15 vuotta mukana projekteissa, joissa on tutkittu muun muassa kemiallisten aseiden sijaintia, määrää, ympäristövaikutuksia ja hajoamista.
Hän otti Itämerellä käyttöön menetelmän, jossa haitallisten aineiden kertymistä ja biologisia vaikutuksia tutkitaan mereen häkeissä upotetuilla sinisimpukoilla.
”Sinisimpukka on yksi maailman tutkituimpia vesieläimiä. Simpukoiden aineenvaihdunta hajottaa hirmu huonosti orgaanisia yhdisteitä verrattuna kaloihin ja siksi ne kertyvät niihin. Toisaalta sinisimpukat ovat riittävän kestäviä eläimiä, jolloin niistä voidaan mitata kemikaalien biologisia vaikutuksia”, tutkija selventää.
Sedimenttinäytteenottoa kemiallisten aseiden upotusalueella Gotlannin syvänteellä vuonna 2013. Kuva: Kari Lehtosen arkistoKemiallisten aseiden upotuspaikat sijaitsevat Bornholmissa 80 metrin syvyydessä ja Gotlannin syvänteessä muutamia kymmeniä metriä syvemmällä.
Erityisesti sinappikaasu on todella ilkeä aine, koska se säilyy myrkyllisenä pitkään, Lehtonen muistuttaa.
Vuosikymmenten varrella kalastajien verkkoihin on jäänyt taisteluaineita sijaitsevia ammuksia, ja niitä on nostettu vahingossa laivan kannelle. Kalastajat ovat silloin tällöin polttaneet itseään aineilla ja joutuneet sairaalaan.
”Meressä polymerisoitunut sinappikaasu näyttää vähän meripihkalta. Lämmetessään taas nesteeksi ja sitten kaasuksi muuttuva yhdiste voi aikaansaada ensin pahoja palovammoja iholle ja vaikeita hengitysoireita”, Lehtonen selittää.
”Myöhemmin aine voi kulkeutua sisemmälle kudoksiin ja se on karsinogeeninen eli syöpää aiheuttava”, hän jatkaa.
Kalastajia on ohjeistettu, miten täytyy toimia, jos merestä nousee kemiallisia aseita. Myös upotuspaikkojen lähistöllä asuvia ihmisiä on varoitettu koskemasta taisteluaineisiin.
Taisteluaineet eivät ole vielä tehneet kaloista syömäkelvottomia, vaikka turskissa on havaittu eteläisellä Itämerellä jäämiä näistä aineista.
”Sotatarvikkeiden ruostuminen on edennyt pikkuhiljaa, ja kaloihin voi kertyä enemmän aineita tulevaisuudessa. Tutkimuksia pitäisi jatkaa”, Lehtonen sanoo.
Kari Lehtonen otti Itämerellä käyttöön menetelmän, jossa haitallisten aineiden kertymistä tutkitaan mereen häkeissä upotetuilla sinisimpukoilla. Kuva: Kari Lehtosen arkistoSuomessakin oli Lehtosen mukaan aikoinaan tutkimustoimintaa kemiallisten aseiden kehittämiseksi. Hän kehottaa käymään Helsingissä Harakan saarella, jossa sijaitsi ennen puolustusministeriön kemiallinen koelaitos.
”Harakan päärakennuksessa on vanha valokuva kemian laboratoriosta, ja takarivissä seisoo nuori laborantti Tauno Brännäs eli itse tuleva sankarinäyttelijä Tauno Palo”, Lehtonen kertoo.
Voivatko tavalliset asukkaat ja mökkiläiset mennä esimerkiksi kesällä huoletta uimaan Suomen Itämeren rannikolla?
”Suomalaisten ei mielestäni tarvitse pelätä, jos puhutaan kemiallisista aseista. Suomen rannikolta ei löydy merkintää kemiallisten aseiden upotuksista. Konventionaaliset eli perinteiset aseet ovat toinen asia”, Kari Lehtonen vastaa.
Myös Suomen Puolustusvoimat hankkiutui 1970-luvulle saakka vanhentuneista patruunoista ja tykinammuksista eroon muiden maiden tavoin upottamalla niitä mereen, hän muistuttaa.
Suomenlahti oli toisen maailmansodan aikaan maailman miinoitetuin merialue
”Suomen aluevesille on tältä ajalta jäänyt paljon pommeja ja miinoja, joita Merivoimat vuosittain siivoaa pois räjäyttämällä. Rannikolta voi löytyä yllätyksiä, koska kaikkien tahallisten upotusten tarkat määrät ja sijainnit eivät ole julkisesti levitettyä tietoa.”
Itämereen syydettiin arviolta noin 50 000 tonnia natsi-Saksalta takavarikoituja kemiallisia aseita 1940- ja 1950-luvulla
Teollistumisen alkuvaiheessa tehtaat päästivät käytännössä kaiken jätteen puhdistamattomana vesistöihin. Joukossa oli todella myrkyllisiä kemikaaleja, kuten dioksiineja ja PCB-yhdisteitä sekä raskasmetalleja.
Lehtosen mukaan iso edistysaskel tapahtui, kun jätteiden upotus mereen kiellettiin 1972 solmitussa Lontoon sopimuksessa. Kansainvälistä sopimusta on päivitetty ja tiukennettu sen jälkeen.
”Jos puhutaan globaalisti, mereen dumppaaminen voi silti olla tietyissä maissa yhä täysin holtitonta”, Lehtonen arvioi.
Viime aikoina on uutisoitu, että Ukrainan drooni-iskut Venäjän öljysatamiin ovat kasvattaneet myös ympäristökatastrofin riskiä. Lehtonen pitää paljon suurempana ympäristöriskinä Venäjän varjolaivaston huonokuntoisuutta.
”Nyt luonnollisesti ajatellaan lähinnä Ukrainan sodan ihmisuhreja ja infrastruktuurin tuhoamista, mutta pitkäaikainen sota aiheuttaa hirvittäviä ympäristötuhoja sekä maalla että merellä. Uskon ja toivon silti, että pahimmalta onnettomuudelta vältytään Itämerellä”, hän sanoo.
Kari Lehtonen on tutkinut työurallaan Itämeren tilaa ja meriluontoa uhkaavia tekijöitä. Kuva: Kari SalonenLehtosen mukaan aikaisemmin merissä oli vähemmän kemikaaleja, mutta korkeita pitoisuuksia. Nyt meriympäristöstä on mitattu noin 100 000 eri kemikaalia.
”Uusimpia ongelmia ovat PFAS-yhdisteet eli ikuisuuskemikaalit, jotka eivät hajoa oikein millään. Kuuluisin esimerkki on teflonpannu, ja näitä kemikaaleja on varmaan tämänkin toimistopöydän pinnassa”, hän havainnollistaa.
Lehtosen mielestä Suomessa puhutaan paljon Itämeren rehevöitymisestä ja leväkukinnoista, mutta haitallisia aineita tutkitaan liian vähän suhteessa riskeihin.
”Yksi kollega tapasi sanoa, että Suomen luonto on puhdas, kunnes toisin todistetaan. Meillä ei kamalasti haluta todistaa, että asiat olisivat toisin.”
”Kyse on aikapommista. Taisteluaineet eivät räjähdä, mutta ne lähtevät vuotamaan Itämereen, niitä on paljon ja ne ovat myrkyllisiä.”
Synkistelyn jälkeen iloisempaa asiaa. Intohimoinen jalkapallomies riemuitsee, että Arsenal pääsi Mestarien liigan finaaliin 20 vuoden tauon jälkeen.
”Olen ollut Arsenalin kannattaja vuodesta 1973 lähtien, ja minulla on ollut jo vuosia HJK:n kausikortti. Nuorena miehenä pelasin jalkapalloa Vaasassa sekä VPS:ssä että IF Sportissa aina silloiseen kakkosdivariin asti”, Lehtonen kertoo.
Eläkkeellä Karilla on jatkossa enemmän aikaa jalkapalloon, kesämökkeilyyn, vaelteluun ja kitaran soittoon. Hän jättää silti pienen takaportin kiinnostaville meriprojekteille.
”Olen käytettävissä, kun nykyiset työt päättyvät syksyllä. Homman täytyy olla sellaista, että voin keskittyä tutkimiseen sataprosenttisesti”, hän vinkkaa.
Kari Lehtonen jää eläkkeelle hyvällä mielellä. ”Työ on ollut mielenkiintoista, kansainvälistä ja haastavaa. Olen oppinut paljon merestä ja ollut siellä paljon.” Kuva: Kari SalonenKari Lehtonen
Vuonna 1961 Helsingissä syntynyt meribiologi. Vietti kouluvuodet Vaasassa.
Toimii ryhmäpäällikkönä Syken Likaantumisen vaikutukset -ryhmässä Meri- ja vesiratkaisut -yksikössä. Jää eläkkeelle virallisesti syyskuussa.
Työskenteli Merentutkimuslaitoksella tutkijana ja erikoistutkijana vuosina 1990–2008. Merentutkimuslaitoksen lakkautuksen jälkeen toiminut Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkijana.
Väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1998 pääaineenaan eläinfysiologia. Sai dosentin arvon Helsingin yliopistosta 2009 meribiologian alalta.
Toiminut puheenjohtajana ja jäsenenä useissa Itämeren suojelusopimuksen eli HELCOMin ja Kansainvälisen merentutkimusneuvoston (ICES) työryhmissä.
”Detect2Protect” on viimeinen kansainvälinen hanke, missä Kari Lehtonen toimii koordinaattorina. EU:n pääosin rahoittama projekti päättyy kesäkuussa. Siinä tutkitaan kemiallisen saastumisen ja biodiversiteetin köyhtymisen välisiä yhteyksiä Itämeren eri osissa.
Perheeseen kuuluu vaimo ja kaksi aikuista lasta. Harrastaa vaeltamista. Intohimoinen jalkapallon seuraaja. Suosikkijoukkueet HJK ja Arsenal. Lukee paljon vapaa-ajalla.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
